Psalmi 32
Tässä tekstissä käyn läpi koko ko. Psalmin, kirjoittaen sen herättämistä ajatuksista. Jos haluat uppoutua aiheeseen paremmin, lue ensin itse ko. Psalmi ja vasta sitten minun tekstini.

"Daavidin mietevirsi. Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa, ja jonka hengessä ei vilppiä ole" (Ps 32:1-2).
Daavid kuvaa autuaana eli iloisena, siunattuna ja onnellisena olemisen kaksitahoisena asiana. 1.Autuaana oleminen on sitä, että saa olla Jumalan edessä tässä ihmeellisessä asemassa, että Jumala ei lue tililleni minun pahoja tekojani, eikä siis myöskään vaadi minua niistä tilille. Se, että saa Jumalan edessä omistaa täydellisen syntien anteeksiantamuksen; se on todellista autuutta! Ilman tätä ihminen ei voi kokea todellista, kaikkein syvintä iloa, siunausta ja onnea, vaikka hän Jumalaa vastaan kapinoidessaankin saisi nauttia joistain Jumalan armon säteistä. 2.Autuaana oleminen ei ole vain tietty asema ja suhde Jumalaan niin, että olisi samantekevää, mitä ihmisen itsensä sisältä löytyy. Daavid itse oli pelastuksessa sisällä uskon kautta Jumalaan, vaikka Jumala ei vielä ollutkaan ilmoittanut pelastustekojensa koko kirkkautta ja täyteyttä Kristuksessa Jeesuksessa.
Daavid ei kuitenkaan ollut täydellinen, vaan teki virheitä ja lankesi suureen syntiin kuninkaana ollessaan. Ehkä muistamme, kuinka hän tässä yhteydessä rukoili Jumalaa, ettei Jumala ottaisi häneltä pois Pyhää Henkeään. Ei Daavid menettänyt pelastustaan, mutta hän menetti täydellisesti sen autuuden tunnon, jonka hän oli uskon kautta lahjaksi saanut. Synnin pettämänä hän lähti etsimään täyttymystä Jumalan tahdon ulkopuolelta ja menetti ilon, siunattuna olemisen ja onnen. Taivas peittyi mustiin myrskypilviin ja sydämeen tuli maata halkova kuivuus. Merkittävää on tarttua nimenomaan Daavidin tässä Psalmissa käyttämään ilmaisuun: "Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty." Tässä laulussaan Daavid tarkoittaa tietenkin sitä, että Jumala peittää ihmisen synnin. Daavid oli kuitenkin koettanut toista tietä. Hän oli koettanut peittää aviorikostaan Batseban kanssa valheella ja petoksella. Jumalan armo ja anteeksianto kyllä pysyvät, mutta Daavid itse sen parhaiten tiesi, että kokemuksen tasolla ei voi olla mitään autuuden tuntoa, mikäli omassa hengessä on vilppiä. "Autuas se ihminen.. jonka hengessä ei ole vilppiä!"
Kun ajattelemme syntiä, vilppiä ja synnin peittämistä, emme mielestäni voi myöskään sivuuttaa sitä, mitä tapahtui paratiisissa. Aadamin ja Eevan synnissä on nähtävillä kaiken synnin syvin olemus ja halusimmepa sitä tai emme, olemme perineet syntisen luontomme heiltä. Paratiisissakin tapahtui synnin peittämistä. Lopulta Jumala nimittäin teurasti–luultavasti kaksi–eläintä ja peitti eläinten nahoilla Aadamin ja Eevan alastomuuden häpeän. Tätä ennen Aadam ja Eeva eivät vain olleet koettaneet peittää syntiään, vaan he peittivät myös itsensä viikunapuun lehdillä. He eivät koettaneet vain salata ja peittää syntiään, vaan peittivät ja piilottivat myös itsensä paratiisin puiden varjoihin. He nimenomaan koettivat itse selvitä synnin seurauksista ja itse hoitaa synnin heihin tuoman häpeän ja alastomuuden tunnon. Lisäksi he koettivat selvitä syyllisyydestään vierittämällä syyn toisen niskaan sen sijaan, että olisivat ottaneet itse vastuun omasta synnistään sen tunnustaen.
Se, mitä Jumala sittemmin heille teki, on evankeliumi pienoiskoossa. Ratkaisu syntiin on sijaiskärsijä jonka kuoleman kautta meidän syntimme ja sen seuraukset peitetään. Tämä kaikki oli jotain, mitä Jumalan täytyi tehdä. Aadamin ja Eevan omat ponnistukset eivät riittäneet. Vaikka emme tiedäkään, kuinka Aadamin ja Eevan lopulta kävi; ottivatko he lopulta Jumalan edessä itse vastuun teoistaan syntien tunnustamisessa ja parannuksen teossa vai ei, niin tärkein opetus kertomuksessa on kuitenkin selvä: meidän on mentävä Jumalan luo, jotta syntimme peitettäisiin ja jotta pääsisimme häpeästämme!
Paratiisin puiden varjoissa piileskelevät Aadam ja Eeva olivat menettäneet sen ilon, siunauksen ja onnellisuuden, jota he olivat koko siihen astisen elämänsä saaneet rikkomattomasti kokea. Kyseessä oli kokonaan heille uusi ja tuntematon olotila. Varjoissa ja pimeydessä onnellisuus oli korvautunut epäluuloilla, syyllisyydellä, syytöksillä ja häpeällä. Suhde Jumalaan, toiseen ihmiseen sekä luomakuntaan oli rikki.
Daavidkin siis koetti peittää syntinsä itse. Tätä hän nyt muistelee Psalmissa 32 näin: "Kun minä siitä (synnistäni) vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni; minun nesteen kuivui niinkuin kesän helteessä. Sela" (Ps 32:3-4). Olotila, mitä Daavid tässä kuvaa puhuessaan luiden riutumisesta ja nesteen kuivumisesta, on niin kokonaisvaltainen, ettei sitä pääse pakoon; se menenee ihmisolemuksen syvimpiin sopukoihin. Ja eikö olekin niin, että Aadamin ja Eevan jälkeläisinä olemme taipuvaiset etsimään helpotusta, lääkettä ja parannuskeinoa mistä tahansa muualta kuin Jumalan luota. Sanomme, että "sillä se lähtee, millä on tullutkin" ja teemme lisää syntiä. Menemme esivanhempiemme jalanjäljissä varjoihin, ikäänkuin sieltä saisimme apua; ikäänkuin ratkaisu olisi paeta Jumalaa. Daavid varmasti tunsi tämän ja taipumuksen etsiä apua ensin muualta kuin Jumalalta. Siksi hän kirjoittaa: "Sinun kätesi oli raskaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niinkuin kesän helteessä." Omakohtaisestikin tiedän tämän olotilan; taivas on kuin terästä pääni päällä, sisimmässäni oleva paine on valtava ja yritän jopa rukoilla ja rimpuilla kaikin tavoin vapaaksi olostani. Kuitenkin tiedän, että on vain yksi ovi vapauteen ja en haluaisi siitä kulkea.
Ennenkuin etenemme syntien tunnustamiseen, haluan nostaa esille vielä erään merkittävän seikan tästä. Se, että Jumalan käsi painoi raskaana Daavidin päällä ja on painanut ehkä sinunkin päälläsi; se on Jumalan rakkautta meitä ihmisiä kohtaan. Se on rakkautta, että Jumala ei päästä meitä menemään. Jos Hänen kurittava kätensä antaa meidän nyt maistaa hieman sitä, mitä on olla irti Hänestä, niin tekee Hän sen siksi, että palaisimme Hänen luoksensa; ettei meitä kohtaisi se kammottava todellisuus mitä on joutua lopullisesti eroon Hänestä, kaikesta hyvästä, kaikesta onnesta, siunauksesta ja ilosta niin ettei jäljelle jää muuta kuin inhottavuutta, pahuutta ja loputonta lakkaamatonta kuolemaa. Olemme autuaita vaikka meidän olisikin tarvinnut tämän oppiaksemme kärsiä ensin: ei ole elämää ilman Jumalaa tai erossa Jumalasta. Tie autuaaseen elämään on siis tässä:
"Minä tunnustin Sinulle syntini enkä peittänyt (itse) pahoja tekojani; minä sanoin: "Minä tunnustan Herralle rikokseni", ja Sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Sela (Sela=pysähdy miettimään tätä)" (Ps 32:5).
Kaikki synti on syntiä Jumalaa vastaan. Daavid kirjoittaa tästä toisaalla näin: "Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi" (Ps 51:6). Syntiä taas ei ole vain se, että tekee jonkun tietyn synniksi nimetyn teon. Raamatun mukaan synnin syvin olemus on siinä, että me emme usko Jumalaa; "sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä" (Room 14:23). Tämä on niin sanottu juurisynti pinnallisten syntien alla. Tämä on istutus, jota taivaallinen Isä ei ole istuttanut ja joka siksi on revittävä juurineen irti (Matt 15:13). Ajattelemme yhtä Daavidin elämän suurimmista näkyvistä synneistä: syntiä Batseban ja Uurian asiassa. Eikö olisikin ollut synnin peittämistä, kaunistelua ja vähättelyä rukoilla Jumalalta, että anteeksi kun olin sängyssä Batseban kanssa ja hankkiuduin eroon hänen mielestään Uuriasta. Eikö tämä olisikin oman lihan suojelemista Sanan miekan terävimmiltä sivalluksilta? Mutta kirurgin veitsen tulee olla terävä ja sen tulee viiltää tarkasti, jotta haitallinen kasvain saadaan poistettua. Jos työ tehdään tylsällä veitsellä ja vähän sinnepäin, ei lopputulos ole hyvä. Eikö rehellinen ja vilpitön synnin tunnustus siis olisikin kuulostanut jotakuinkin tältä: "Olin väärässä paikassa väärään aikaan, koska laiminlöin velvollisuuksiani virassani. Kun näin Batseban katoltani, en paennut minussa herännyttä halua vaan annoin sen kasvaa himoksi. Olen tirkistelijä. En uskonut Sinun sanojasi avioliitosta vaan uskoin sen valheen, että liiton ulkopuolelta löytäisin sen täyttymyksen ja tyydytyksen mitä huomasin kaipaavani. Uskoin, että voisin saada jotain kestävää hyvää sinun tahtosi ulkopuolella/tiesin, että tekoni seuraukset olivat pahat, mutta valitsin tieten tahtoen vääryyden; valitsin saada synnistä lyhytaikaista nautintoa. Käytin asemaani kuninkaana väärin ja haetutin Batseban luokseni. Kansani johtajani rohkaisin kaikkia muitakin teollani haureuteen. Naatanin vertausta mukaillen, kun himo tuli vieraakseni, en tarjonnut sille paistia omista karitsoistani vaan varastin köyhän miehen ainokaisen karitsan. Yritin sitten peittää syntini, joka Batseban raskauden vuoksi olisi paljastunut. Murhautin Uurian ja toivoin, että valheen turvin pääsisin syyllisyydestäni. Olen avionrikkoja ja murhaaja, häpeäni on valtava enkä ansaitsisi muuta kuin kuoleman ja iankaikkisen eron Sinusta Jumala. Anna minulle anteeksi!
"Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdistaa minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa Sinun silmissäsi; mutta Sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi" (Ps 51:3-6).
Daavidin poika Salomo sittemmin kirjoitti näin: "Voiko kukaan kuljettaa tulta helmassaan, puvun häneltä palamatta? Voiko kukaan kävellä hiilloksella, jalkain häneltä kärventymättä! Samoin käy sen, joka menee lähimmäisensä vaimon luo: ei jää rankaisematta kukaan, joka häneen kajoaa" (Snl 6:27-29). Synti ei ole vain valheellisen vastauksen antamista näihin kysymyksiin; se on myös ylpeyttä ja mielessään itsensä poistamista tilivelvollisuudesta Jumalan edessä. Synti sanoo: Voin tehdä syntiä Jumalalta salassa; voin mennä lähimmäiseni vaimon luo ja jäädä ilman rangaistusta. Oman synnin peittämisestä tällä tiellä on lyhyt matka Jumalan kieltämiseen kokonaan: "Jumalaton sanoo ylvästellen: "Ei hän kosta". "Ei Jumalaa ole" -siinä kaikki hänen ajatuksensa" (Ps 10:4).
Synnillä on aina seurauksensa; sen kautta toteutuu perkeleen agenda varastaa, tappaa ja tuhota. Daavidin kohdalla synnin lähes välitön seuraus oli hänen ja Batseban lapsen kuolema, ja pidemmällä aikavälillä sen jättämä jälki ja haava Daavidin perheessä. Niin Absalomin kuin Adoniankin tapaukset olisivat luultavasti olleet hyvin erilaiset ilman tätä Daavidin naisseikkailua. Batseba synnytti sittemmin Daavidille Salomon, josta tuli kuningas Daavidin jälkeen. Myös Salomon elämään tämä hänen vanhempiensa synti varmasti vaikutti. Kaikesta huolimatta, kun Daavid tunnusti syntinsä, hän sai armon. Daavid kirjoittaa: "Sinä annoit anteeksi minun syntivelkani."
Psalmi jatkuu: "Sentähden rukoilkoot Sinua kaikki hurskaat aikana, jona Sinut löytää voidaan. Vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu" (Ps 32:6). Tämän jakeen viesti on painokas ja se koskettaa meissä jokaisessa olevaa laiskuutta ja saamattomuutta; mieluummin lykkäisimme asian huomiselle. Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo: "vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: "tänä päivänä", ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi" (Hepr 3:13). Huomista ei ole meille annettu ja Jumala kutsuu nyt. Ei tule ylenkatsoa yhtään armon auringonsädettä, joka synkkien pilvien läpi alkaa paistaa!
Psalmien kirjassa vedestä puhutaan osana luomakuntaa, mutta myös vertauskuvana ahdingosta: "Pelasta minut Jumala, sillä vedet käyvät sieluuni asti" (Ps 69:2). Suurien vesien tulviminen voi siis viitata suureen ahdinkoon, joka lisääntyy ja kasvaa ympärillä kuin nouseva tulvavesi. Toisaalta viittaus tuo mieleen kertomuksen Nooan Arkista. Kun Nooa perheineen rakensi arkkia, oli vielä armon aika; aika, jona Jumala voitiin löytää. Kun Jumala sulki Arkin oven, loppui armon aika ja kutsu tulla sisälle, ja alkoi tuomion aika. Ne, jotka olivat uskoneet Jumalaan ja siten tarttuneet kiinni Hänen pelastuskeinoonsa, olivat turvassa suurilta vesiltä, mitkä olivat tuomion vesiä.
Se, joka on sisällä Jumalan valmistamassa pelastuksessa ja joka on autuas, se ylistää Jumalaa: "Sinä olet minun suojani, Sinä varjelet minut hädässä, Sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla. Sela" (Ps 32:7). Tämä on mielestäni merkittävää. Kun otamme tämän jakeen suoraan edellisen yhteydessä, niin muodostamme seuraavan kuvan. Vaikka suuret vedet tulvivat ja ympäröivät minut, eli vaikka ahdinko ja tuomio olisi kaikkialla ympärilläni, niin Jumala ympäröitsee minut pelastuksen riemulla! Pelastuksen riemu nouseekin meille tuomiosta; nimittäin siitä, että Kristus tuomittiin edestämme ja että Kristuksessa olemme turvassa kuin Arkin sisällä olijat olivat turvassa vedenpaisumukselta.
Jumala ei vain suojele ja varjele, kuten äiti joka hoivaa pientä lastaan. Jumala on Isä, joka kasvattaa lapsiaan. Niinpä Daavid jatkaa ja siteeraa Jumalan puhetta: "Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee" (Ps 32:8). Kysymys kuuluu nyt, kuinka vastaan tähän Isän kasvatukseen? Olenko tottelevainen vai tottelematon lapsi? Olenko ymmärtämätön vai ymmärtäväinen, jonka aistit ovat tottumuksesta harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta. Teenkö Isän tahdon jo ilman erillistä kehotusta, koska tunnen Hänen tahtonsa ja rakastan Häntä?
Daavid jatkaa: "Älkää olko niinkuin järjettömät orhit ja muulit, joita suitsilla ja ohjaksilla, niiden valjailla, suistetaan; muutoin ne eivät sinua lähesty" (Ps 32:9). Nämä eläimet eivät luonnostaan tai itsestään tee, mitä niiden isäntä tahtoo, vaan isännän on sidottava ne suitsilla ja ohjaksilla ja siten "pakotettava" toimimaan haluamallaan tavalla. Joku saattaa olla kuin villihevonen, joka ei anna itseään edes sitoa; toinen taas on kesy ja tottunut sidottuna olemisen ja työskentelyyn. Mutta Daavid kirjoittaa, ettei meidän tulisi olla kumpaakaan näistä, eikä varsinkaan kuin itsepäinen muuli. Millainen minä siis olen Jumalan palvelijana? Teenkö Jumalan tahdon vasta "sidottuna?" Vaikenenko ensin (j.3) ja niin Jumalan käsi tulee raskaana päälleni (j.4); teenkö Hänen tahtonsa vasta kun Hänen kätensä raskaasti minua painaa? Jos, niin Daavidin mukaan olen kuin järjetön eläin.
Jaakob kirjoittaa, että kun panemme suitset hevosten suuhun, voimme ohjata koko niiden ruumiin; silloin ne alistuvat ja suostuvat ohjaukseen. Se, mikä Jumalan lapsen suitsee, ei tulisi olla laki, pelko eikä häpeä, vaan Kristuksen rakkaus, joka vaatii meitä (2Kor 5:14). Ja Kristuksessa meillä on voima elää toisin! Meidän ei tarvitse olla kuin nuo järjettömät eläimet. Kristuksessa meille on täysi Jumalan lapsen vapaus, mikä ei ole vain vapautta synnin hallintavallasta, vaan vapautta elää Jumalan tahdossa Kristuksen minua hallitessa! Korkeinta vapautta on vapaus elää Jumalalle.
Aivan liian usein oma rukouselämämme on myös tälläistä: emme lähesty ja etsi Jumalaa ennen kuin Hän antaa meille sairautta tai ahdistusta. Daavid jatkaa: "Jumalattomalla on monta vaivaa, mutta joka Herraan turvaa, häntä ympäröitsee armo" (Ps 32:10). Jumalattoman vaivat kuitenkin eroavat Herran oman vaivoista. On eri asia kärsiä Herran omana, koska silloin kaikilla vaivoillakin on merkitys ja tarkoitus; ne voi ottaa vastaan Isän kädestä. Uskon kautta ymmärrämme, ettei ole olemassa säälimätöntä sattumaa. Voimme kaikessa turvata Jumalaan, ja ottaa kaiken vastaan Isän kädestä Hänen tahtoonsa suostuen. Tätä uskosta osaton ei voi tehdä, vaan hänelle kaikki on–ainakin materialistisen maailmankuvan mukaan säälimätöntä sattumaa vailla merkitystä tai tarkoitusta.
Mutta, tarvitsimmepa sitten kärsimystä ja kuritusta, että elämme Jumalan tahdossa vai emme, niin Jumalan päämäärä ja tarkoitus on kuitenkin johtaa meidät siihen, mihin tämäkin Psalmi päättyy: Iloitsemaan Jumalasta. Iloitsemaan vanhurskaudesta, jonka olemme saaneet. Iloitsemaan Jumalan pelastusteoista elämässämme. Iloitsemaan ja kiittämään jopa kaikesta kurituksesta, mitä olemme osallemme saaneet, koska Jumalan motiivi siinä on ollut rakkaus. Ylistämään ja palvomaan Jumalaa tästä kaikesta. "Iloitkaa Herrassa ja riemuitkaa, te vanhurskaat, ja veisatkaa ilovirsiä, kaikki te oikeamieliset" (Ps 32:11).