Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Seurakuntakulttuuri

1. Korinttilaiskirje · Armolahjat, Järjestys jumalanpalveluksissa, Seurakunta, Seurakuntakulttuuri

1Kor 14:8

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Ensimmäisen korinttolaiskirjeen kolmastoista luku kertoo meille, miten rakkaus ei keskity omaan itseen, vaan pitää silmät auki ympärillä oleville ihmisille ja näiden tarpeille. Jos nyt tätä tiivistystä vasten kuvittelemme pikkulasten kokeilevaa ja tutkivaa muskarihetkeä, niin muodostamme seuraavan kuvan. Jokaisella on oma soittimensa; millä kitara, millä tamburiini, millä klaveesit, millä xylofoni, millä triangeli ja millä marakassi. Kukaan lapsista ei kiinnitä huomiota toisen soittamiseen, vaan on täydellä voimalla antautunut ravistamaan, heiluttamaan ja rämppäämään omaa soitintaan. On ihmeellistä tuottaa ääniä! Kokonaisuus on jokatapauksessa kakofoninen ja raskas kuunnella. On toki totta, että tästä on lähdettävä liikkeelle soittamisen kanssa, mutta päämääränä on järjestyksessä soittaminen, eli se, että jokainen soittaa samaa laulua omista nuoteista ja syntyy harmoninen, kaunis kokonaisuus. "Kuinka tiedetään, mitä huilulla tai kitaralla soitetaan, elleivät ne soi toisistaan erottuvin sävelin" (1Kor 14:7).

Paavali aloittaa Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 14 luvun sanomalla: "Tavoitelkaa rakkautta ja pyrkikää saamaan hengellisiä lahjoja, mutta varsinkin profetoimisen lahjaa." Näin sentähden, että kaikki armolahjat ja niillä operointi ilman rakkautta ovat verrattavissa ääneen joka syntyy, kun kattilankansia paukuttaa yhteen (1Kor 13:1). Marssijärjestyksen täytyy siis olla sen, että ensin tavoitellaan rakkautta, sitten vasta armolahjoja, mutta etenkin profetoimisen lahjaa. Miksi etenkin profetoimisen lahjaa eikä niinkään kielillä puhumisen lahjaa? Siksi, että Paavali opettaa tässä seurakunnan yhteisestä kokoontumisesta. Siksi, että "kielillä puhuva ei puhu ihmisille vaan Jumalalle; ei häntä näet kukaan ymmärrä, sillä hän puhuu salaisuuksia hengessä. Mutta profetoiva puhuu ihmisille rakennukseksi ja kehoitukseksi ja lohdutukseksi. Kielillä puhuva rakentaa itseään, mutta profetoiva rakentaa seurakuntaa" (1Kor 14:2-4). Hengen ilmoitus annetaan yhteiseksi hyödyksi (1Kor 12:7), ja koska rakkaus johtaa palvelemaan toisia, heidän parastaan ja rakentumistaan etsien, siksi profetoiminen on kielillä puhumista suurempiarvoisempaa seurakunnan kokoontumisissa. Rakkaus johtaa etsimään toisen parasta, toisen rakentumista ja samalla yhteistä rakentumista. Korinttolaisten itsekkyys taas ei rajoittunut vain armolahjojen käyttöön, vaan ulottui jopa ehtoollispöytään niin, että joku tuli viinistä juovuksiin, ja toiselle ei viiniä edes riittänyt (1Kor 11:21).

Tässä ei nyt kuitenkaan olla kielillä puhumista vastaan, vaan ohje kuuluu näin: "Soisin teidän kaikkien puhuvan kielillä, mutta vielä mieluummin soisin teidän profetoivan; sillä profetoiva on suurempi kuin kielillä puhuva, ellei tämä samalla selitä, niin että seurakunta siitä rakentuu" (1Kor 14:5). Se, että "profetoiva on suurempi" ei tarkoita seurakuntalaisen arvoa toiseen seurakuntalaiseen nähden. Juuri tälläistä jumalatonta vertailua ja pinnallista arvottamista korinttolaiset ilmeisesti harrastivat, emmekä me ole parempia. Ilmaisussa "profetoiva on suurempi" on kyse tapahtuman arvosta koko seurakuntaruumiille. Profetoimisesta on suurempaa hyötyä koko ruumiille kuin kielillä puhumisesta–ellei kielilläpuhumista sitten selitetä. Tässä nimenomaan keskitytään seurakunnan yhteisiin kokoontumisiin, ei suinkaan omaan rukouskammioon.

"Jos minä nyt, veljet, tulisin luoksenne kielillä puhuen, mitä minä teitä sillä hyödyttäisin, ellen puhuisi teille ilmestyksen tai tiedon tai profetian tai opetuksen sanoja?" (1Kor 14:6). Jotta seurakunta voisi rakentua Hengen vaikutuksesta, olipa kyse sitten ilmestyksestä, tiedosta, profetiasta tai opetuksesta, täytyy se jakaa seurakunnalle niin, että se voidaan ymmärtää. Ei ole mitään hyötyä seurakunnalle puhua kovalla äänellä kielillä, ellei sitä selitetä. Yhteinen rakentuminen tapahtuu ymmärryksen kautta. "Jos ette kielellänne saa esiin selvää puhetta, kuinka voidaan sellainen puhe ymmärtää? Tehän puhutte silloin tuuleen" (1Kor 14:9).

Edellinen jae vielä laajemmassa yhteydessään kuuluu:
"Niinhän on elottomain soittimienkin laita, huilujen tai kitarain: kuinka tiedetään, mitä huilulla tai kitaralla soitetaan, elleivät ne soi toisistaan erottuvin sävelin? Niinikään, jos pasuna antaa epäselvän äänen, kuka silloin valmistautuu taisteluun? Samoin tekin: jos ette kielellänne saa esiin selvää puhetta, kuinka voidaan sellainen puhe ymmärtää? Tehän puhutte silloin tuuleen. Maailmassa on, kuka tietää, kuinka monta eri kieltä, mutta ei ainoatakaan, jonka äänet eivät ole ymmärrettävissä. Mutta jos en tiedä sanojen merkitystä, olen minä puhujalle muukalainen, ja puhuja on minulle muukalainen" (1Kor 14:7-11).

Etenkin jakeen 11 sisältämä viittaus on erittäin voimakas. Baabelin tornin luona, missä Jumala sekoitti ihmisten kielet, nämä puhuivat toisilleen yhteisestä työstään, mutta kukaan ei ymmärtänyt toistansa. Ihmiset olivat toinen toisilleen muukalaisia, kun toisen puhetta ei ymmärtänyt. Kreikkalaiset taas kutsuivat barbaareiksi niitä vieraita kansoja, joiden puhetta he eivät ymmärtäneet. Barbaari termi tulee siitä, että näiden puhe kuulosti kuin: "ba-baa-ba-bar-baa'a." Sitä ei ymmärtänyt eikä sen kuuntelemisesta kostunut yhtään. Koska siis päämääränä on yhteinen rakentuminen, siksi tulee pyrkiä siihen, että kaikki olisi ymmärrettävää. Tästä syystä Paavali mieluummin puhui viisi sanaa ymmärryksellä, kuin 10 000 kielillä (1Kor 14:19).

"Samoin tekin, koska tavoittelette henkilahjoja, niin pyrkikää seurakunnan rakentumiseksi saamaan niitä runsaasti" (1Kor 14:12). Henkilahjojen tavoitteleminen on itsessään hyvä, mutta sanotaan hyvän olevan parhaan pahin vihollinen. Paras tie edelleen on rakkauden verraton tie! Mutta nyt Paavali ohjaa meitä tasapainoon. Hän ikäänkuin sanoo: "Jos olettekin kiivaasti tavoitelleet henkilahjoja väärin motiivein, niin osoittakaa nyt vähintään yhtä suurta kiivautta niiden tavoittelussa, mutta uudistetuin ja puhtain motiivein rakkaudessa." Tätä tietysti tulee seurata myös kasvaminen lahjojen käytössä. Ja armolahjat ovat omalta osaltaan avain seurakunnan rakentumiseen.

"Sentähden rukoilkoon se, joka kielillä puhuu, että hän taitaisi selittää. Sillä jos minä rukoilen kielillä puhuen, niin minun henkeni kyllä rukoilee, mutta ymmärrykseni on hedelmätön. Kuinka siis on (mikä on lopputulema tästä päätelmästä)? Minun on rukoiltava hengelläni, mutta minun on rukoiltava myöskin ymmärrykselläni; minun on veisattava kiitosta hengelläni, mutta minun on veisattava myöskin ymmärrykselläni" (1Kor 14:13-15).

Paavali jatkaa, perustellen yhä lisää esille nostamaansa periaatetta ymmärrettävyydestä ja yhteisestä rakentumisesta. Hän tekee tämän mukaillen ns. heikomman veljen periaatetta (Room 14:13-23). Paavali jatkaa: "Sillä jos ylistät Jumalaa hengessä (jumalanpalveluksessa/yhteisessä kokoontumisessa), kuinka oppimaton paikalla istuva saattaa sanoa 'amen' sinun kiitokseesi? Eihän hän ymmärrä, mitä sanot. Sinä kyllä kiität hyvin, mutta toinen ei siitä rakennu" (1Kor 14:16-17). Tässä kreikan sana "idiotou" on käännetty sanalla oppimaton. Kirjaimellisesti "idiotou" merkitsee henkilöä, joka on "omasta itsestään" eli toisinsanoen "luonnollinen ihminen" (1Kor 2:14). Luonnolliselle ihmiselle kristinuskon sanoma on ymmärrettävälläkin kielellä riittävän vaikea ottaa vastaan, saati sitten ymmärtämättömällä kielellä.

Paavali kirjoittaa: "Sinä kyllä kiität hyvin, mutta toinen ei siitä rakennu." Hengellisen nimi kuuluu sille, mikä on Pyhästä Hengestä lähtöisin ja mikä myös ilmituodaan Kristuksen kaltaisella kypsyydellä. Pyhän Hengen tahto on tämä: "Kullekin annetaan Hengen ilmoitus (ei omaksi hyödyksi vaan) yhteiseksi hyödyksi" (1Kor 12:7). Jos siis tulen kokouksiin etsien vain omaa rakentumistani ja minulle on tärkeää, että saan julkisesti näyttää olevani hengellinen, niin olen vielä keskenkasvuinen. Tuijotan vain omaa muskari soitinta, ja hakkaan sitä kuuntelematta ollenkaan, miten muut soittavat, saati sitten, millaiseen soittamiseen Opettaja koettaa meitä johtaa. Meidän tulee vastustaa kaikkea yksilökeskeisyyttä, mikä koettaa pujahtaa jumalanpalveluksiin.


Tässäkohden voi lukijalla herätä kysymys, että mikä sitten oikeasti on Paavalin suhtautuminen kielilläpuhumiseen, joka selkeästi armolahjoista on eniten tapetilla? Jos kielilläpuhumista voi korinttolaisten mallin mukaan niin helposti käyttää väärin, niin onko Paavalin mielestä parempi olla kokonaan puhumatta kielillä? Paavali jatkaa, ja kerskaileva sävy johtuu korinttolaisten ylpeydestä ja kerskailusta. Aina välillä huomaa Paavalin seuraavan sitä periaatetta Sananlaskujen kirjasta, että "vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan" (Snl 26:5). Tätä periaatetta Paavali soveltaa etenkin Toisen Korinttolaiskirjeen loppupuolella paljon. Mutta nyt hän jatkaa: "Minä kiitän Jumalaa, että puhun kielillä enemmän kuin teistä kukaan; mutta seurakunnassa tahdon mieluummin puhua viisi sanaa ymmärrykselläni, opettaakseni muitakin, kuin kymmenentuhatta sanaa kielillä" (1Kor 14:18-19).

Ei käy järkeen, että Paavali haluaisi tässä tähdentää sitä, että kirkkokahveilla ei tule puhua kaverille runsaasti kielillä. Ajatus on siinä, että kun käyttää puheenvuoroa jumalanpalveluksensa tai yhteisessä kokoontumisessa, niin silloin hän mieluummin puhuu viisi sanaa ymmärryksellään, kuin kymmenentuhatta sanaa kielillä. Näin toimien hän varmistaa sen, että kaikki ymmärtävät ja tulevat opetetuiksi. Jos hän saarnaisi, tai jakaisi ilmestystä kielillä puhuen, olisi tämä Vanhan Testamentin kuvan mukaan tuomio kuulijoille. Tästä lisää tuonnempana (1Kor 14:21). Ja toisaalta, jos joku kokee kehoitusta rukouksessa korottaa äänensä ja puhua voimakkaasti kielillä, voi niin menetellä, ja ymmärtäisin, että tässäkin tulee noudattaa tätä: "puhukoon kullakin kertaa vain kaksi tai enintään kolme" (1Kor 14:27). Kun tätä järjestystä noudatetaan, on vielä mahdollista erottaa puhujien äänet toisistaan niin että selityksen saaja ensin pystyy kuuntelemaan rukouksen.

Paavali jatkaa hyvin isällisesti: "Veljet, älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä" (1Kor 14:20). Tässä taas voisimme palata pikkulasten muskariin. Mutta se lienee jo meillä mielessä, joten jatketaan. Ymmärryksellä rukoilu ja veisaaminen (1Kor 14:15) on liitetty ymmärryksen kasvuun–Sanan kautta. Rukoileminen ja veisaaminen hengellä sensijaan ei ole sidottu millään lailla ihmisen kypsyyteen tai ymmärrykseen. Suurempi arvoista on siis se, mikä on yhteiseksi rakentumiseksi, mutta ymmärryksellä rukoilu on sitä enemmän rakennukseksi seurakunnalle, mitä syvemmästä Jumalan tuntemisesta se kumpuaa. Mitä vähemmän seurakunnassa on Jumalan tuntemista ja ymmärrettävää rukousta sekä laulua, sitä enemmän siellä on hengellisiä lapsia; niitä, jotka eivät ole päässeet kasvamaan ymmärrykseltään täysi-ikäisyyteen.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).