Rukouksesta ja työnteosta
Lyhyt teksti on suomennokseni McLarenin kommentaarista
"Rukous oli Kristuksen virvoituksena vaivannäön jälkeen. Elämässään Hän yhdisti mietiskelyn sekä palvelemisen, sisimmän tasolla eletyn yhteyden, sekä käytännöllisen kuuliaisuuden elämisen. Kuinka monin verroin suurempi tarve onkaan meillä keskeyttää työmme, tai tauottaa ja rytmittää sitä hiljaisen yhteys elämän rauhoittavuudella ja virkistävyydellä, sillä työmme saattaa vahingoittaa meitä. Häntä työ ei vahingoittanut. Työmme voi häiritä tai kokonaan ajaa pois yhdeydenpitomme Jumalan kanssa; työmme voi heikentää sitä motiivia, jonka tulisi olla työn lähtökohtana; se voi saada katseemme syrjään Jumalasta ja kiinnittää sen itseemme; se voi ylpistää meidät petollisilla käsityksillä omasta voimastamme; se voi kuluttaa meidät koetun vastustuksen häiriöillä; se voi masentaa meidät tietoisuudella epäonnistumisista; ja sadoin muin tavoin se voi pilata ja hävittää henkilökohtaisen uskonelämämme. Mitä enemmän näemme vaivaa, sitä enemmän tulee meidän rukoilla. Näinä toiminnan päivinä olemme suuressa vaarassa, emme vaarassa tehdä liikaa, vaan vaarassa rukoilla liian vähän suuren työmme edestä. Nämä kaksi--työ ja rukous, toiminta ja mietiskely--ovat kaksoissisaret. Kumpikin riutuu ilman toista ja me olemme jatkuvassa kiusauksesta tarttua toiseen toisen kustannuksella. Imitoikaamme siis Häntä, joka etsi vuorenhuippuja virvoittuakseen raskaan työn jälkeen, kuitenkaan ikinä laiminlyömättä velvollisuuksiaan, tai kulkematta kärsivän ohi. Imitoikaamme Häntä, joka kääntyi hiljaisen mietiskelyn ilosta palvelemisen iloon valittamatta, kun Hänen opetuslapsensa tunkeutuivat Hänen hiljaisuuteensa sanoen: 'Kaikki etsivät Sinua,' kuitenkaan antamatta työnteon tylsistyttää Hänen haluaan rukoilla tai antamatta sen tunkeutua häiritsemään aikaa, jonka Hän vietti hiljaisessa yhteydessä Isänsä kanssa. Herra, opeta meitä tekemään työtä; Herra, opeta meitä rukoilemaan. " -Alexander MacLaren