Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Jumala on rakkaus

1. Johanneksen kirje · Evankeliumi, Jumalan rakkaus, Jumalan tunteminen, Mitä rakkaus on, Rakkaus, Viha

Koettaessani alkaa kirjoittaa tätä tekstiä, oli mielessäni monta erillistä lähtökohtaa, mutta koin vaikeutta pukea niitä yhdeksi yhtenäiseksi ajatukseksi. Mielessäni olivat Sananlaskujen kirjaa siteeraavat Pietarin kirjeen sanat: "kielellä on vallassaan elämä ja kuolema." Ajattelin sitä, kuinka sanojen tulisi olla kuin ankkureita, jotka ovat lujasti kiinni todellisuudessa nimeltä Jumala. Ajattelin, että mikäli me irrottaudumme Jumalan todellisuudesta ja Hänen ilmoituksestaan, joudumme kuin tuuliajolle ja pahimmillaan päädymme kutsumaan yötä päiväksi ja päivää yöksi. Alussa Jumala puhui, ja Hänen puhumansa Sanat loivat olevaisen. Tämä on yksin Hänen vallassaan, emmekä saa koettaa Häntä jäljitellä tässä; Hän on puhunut, emmekä saa Hänen sanoihinsa mitään lisätä tai niistä mitään pois ottaa.

Kun hain lähtökohtaa tälle tekstille, mietin myös Jeesuksen ihmiseksi tulemista eli inkarnaatiota. Johannes todistaa siitä näin: "Sana tuli lihaksi." Jeesus on Jumalan Sana. Hän on täysi ilmoitus Jumalasta ja myös täydellinen ihminen, eli mitta sille, mitä on olla ihminen. Heprealaiskirje todistaa Jeesuksesta, että "Hänessä kaikki pysyy voimassa" ja "Hän kantaa kaikki voimansa sanalla." Ilman tätä, mikä jatkuvasti on totta näkymättömissä, luotu todellisuus palaisi tyhjyyteen josta Jumala sen alussa kutsui olevaisuuteen. Ja jos Jeesuksessa kaikki pysyy voimassa, niin silloin myös sanat ja sanojen merkitykset pysyvät Hänessä–ilman Häntä ne irtoavat ja lähtevät ajelehtimaan. Tämä liittyy myös siihen, kuinka Jumala luomisessa sanallaan erotteli asiat toisistaan: valon pimeydestä, päivän yöstä, kuivan maan vedestä jne. Edessämme on kaksi vaihtoehtoa: järjestys ja harmonia tai kaaos. Todellisuus on todellisuutta, kutsuimmepa sitä sitten miten tahansa. Meidän sanamme eivät sittenkään voi muuttaa todellisuutta, vaikka kapinassa me sitä joskus haluaisimmekin. Ehkä juuri tästä syystä haluamme luoda oman metaversemme. Mutta Jumalan Sana on meitä vahvempi, emmekä pääse Jumalaa pakoon minnekkään; emme "lisättyyn todellisuuteenkaan."

Jos siis Jumala kutsuu jotakin tyhmyydeksi, se on tyhmyyttä, vaikka ihmiset tuon tyhmyyden tilassa kutsuisivatkin itseään viisaiksi. Jos Jumala kutsuu jotakin luonnottomaksi, on se luonnotonta vaikka me kapinassamme kutsuisimmekin sitä luonnolliseksi. Nämä esimerkit löytyvät Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta. Ja jos Jumala sanoo, että jokin on hulluutta, silloin se on hulluutta, kutsuimmepa me sitä kuinka järkeväksi tahansa. Tarkoitan tätä: "hullu sanoo sydämessänsä: 'Ei ole Jumalaa'"(Ps 14:1). Emme mahda mitään sille, että elämme Jumalan maailmassa. Hänen sääntönsä ja standardinsa pysyvät, ja se, kuinka suhtaudumme niihin, määrittää sen, olemmeko viisaita vai tyhmiä, nöyriä vai ylpeitä, rauhassa Hänen kanssaan vai kapinassa Häntä vastaan. Siitäkään ei pääse mihinkään, että lavea tie, josta Jeesus puhui vuorisaarnassaan, vie helvettiin. Se vie helvettiin, vaikka me sanoisimme sitä hyväksi tieksi ja koristelisimme sen reunat värivaloin. Lavea tie vie helvettiin, vaikka "lisätyn todellisuuden" virtuaalilasit silmillä pettäisimme itseämme ja näkisimme tien vievän paratiisiin. Todellisuus on todellisuutta.

Ja näin pääsemme aiheeseemme, joka löytyy Johanneksen kirjeestä. Yksi painavin Johanneksen todistus on se, että Jumala on rakkaus. Johannes kirjoittaa:

"Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1. Joh 4:7‭-‬10).

Jumala on rakkaus, ja siksi kaikki tosi rakkaus on lähtöisin Hänestä. Hän on itse rakkauden alkuperä ja lähde–Hänessä rakkaus on olemassa ehtymättömänä "luonnonvarana." Koska Jumala on rakkaus, ovat Hänen toimensa ja tekonsa mitta ja määritelmä sille, mitä rakkaus on ja miten se toimii. Rakkautta ei ole olemassa itsenäisenä entiteettinä. Aihetta on mahdotonta käsitellä tässä tyhjentävästi, mutta Raamatun kokonaisilmoituksen valossa voimme ymmärtää seuraavaa: Jumala on pyhä, siksi Hänen rakkautensa on myös Pyhää. Jumala pysyy aina totuudessa; siksi on rakkaudettomuutta valehdella. Rakastaa voi vain totuudessa. Jumala on oikeudenmukainen; siksi on rakkaudettomuutta kohdella toisia epäoikeudenmukaisesti. Jumala vihaa syntiä ja pahuutta; siksi rakkaus ei ole kaiken hyväksymistä, vaan rakkauskin sisältää vihaa. Koska Jumala on hyvä ja rakastaa hyvyyttä, siksi Hän vihaa pahuutta ja tuomitsee sen. Se joka rakastaa, siis myös vihaa pahuutta ja tuomitsee sen. Jumala on armollinen luoduilleen, ja tästä syystä myös kaikki todellinen rakkaus ilmenee armollisuutena ihmisten välisissä suhteissa. Lyhyesti sanoen: Jumala on rakkaus, ja Hänen rakkautensa on täydellisessä harmoniassa Hänen luonteensa kaikkien piirteiden kanssa. Jumala itse on määritelmä sille, mitä rakkaus on. Meillä ei ole oikeutta vaatia Jumalaa tilille omilla rakkaus määritelmillämme, jos Hänen rakkautensa niistä eroaa.

Johannes kirjoitti, että "jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan." Tämä ei tarkoita sitä, että jokainen ihminen joka osoittaa toiselle ihmiselle vähänkään rakkautta, on Jumalasta syntynyt. Kaikki tuo rakkaus on lähtöisin Jumalasta, ja alkuperäisen luomistyön hyvyys on läsnä yhä myös langenneissa ihmisissä, jotka kieltävät Jumalan. Mutta tuo Jumalan kieltäminen ja Hänestä irtisanoutuminen on tie, joka johtaa tyhjyyteen myös rakkauden suhteen. Helvetissä ei enää ole rakkautta, vaan synnin todellisuus iskee vasten kasvoja täydellisenä rakkaus tyhjiönä, koska on hylätty Jumalan rakkaus, eikä Hänestä riippumatonta rakkautta ole olemassa. Himo on voinut tosin jäädä jäljelle, mutta siitä Jeesus taisi puhua vain matona, joka ei kuole.

On siis rakastamista ja rakastamista. On eri asia rakastaa, koska luomistyön hyvyys on vielä tallessa jossakin määrin minussa, ja on eri asia rakastaa, koska on ottanut vastaan Jumalan rakkauden Kristuksessa. Uskon, että keihäänkärkenä tässä Johanneksen opetuksessa on se, että et voi ottaa vastaan Jumalan rakkautta Kristuksessa ilman että se muuttaisi sinut, etkä voi elää kristittynä Jumalan yhteydessä Hänen tuntemisessaan kasvaen, ilman että tuo Kristuksen kaltainen rakkaus saisi enemmän valtaa sinussa. Luonnollisessa syntymässähän lapsi saa piirteensä vanhemmiltaan. Samoin se, joka uskon kautta Kristukseen uudestisyntyy Jumalan Hengen vaikutuksesta, saa piirteensä Jumalalta: rakkauden. Tässä toteutuu se Raamatun periaate, että "lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." Pieni lapsi oppii puhumaan, koska hänen vanhempansa ovat ensin puhuneet hänelle. Me taas rakastamme, "koska Hän on ensin rakastanut meitä" (1Joh 4:19).

Erittäin tärkeä opetus on myös se, että Jumalan rakkaus ei ole epämääräinen kosminen abstraktio, vaan sillä on muoto, ja tästä muodosta Johannes todistaa: Hän sai sitä katsella, käsin koskettaa; Hän sai omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla! Häntä kutsuttiin opetuslapseksi, jota Jeesus rakasti. "Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme Hänen kauttansa." Meissä itsessämme ei ole pysyväistä elämää. Me emme ole itseolevaisia kuten Jumala. Ilman Jumalaa elämä tyhjenee meistä pois ja tilalle jää vain kuluttava ja raastava, hirmuinen olemassaolo, jota ei voi paeta edes kuolemaan. Mutta meille langenneille ihmisille on Jumala ilmoittanut itsensä rakastavana ja anteeksiantavana. Silkasta rakkaudesta ja armosta Hän lähetti Poikansa meille pelastajaksi, että voisimme päästä Hänen yhteyteensä ja saada iankaikkisen elämän lahjan. Ristille katsoessamme näemme, kuinka paljon Jumala on meitä rakastanut. Sanojen, "että me eläisimme" tulisi herättää meissä valtavan janon, ja niiden tulisi kiinnittää meidät tähän: "Hänen kauttansa." Emme löydä elämää muualta, ja se, mitä meillä nyt uskoontultuamme elämää on, se on vasta esimakua tulevasta!

Ja vielä, kuin kertauksena ja varmistuksena: "Siinä on rakkaus–ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että Hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." Me itse ja meidän rakkautemme (josta olemme siis kaiken velkaa Jumalalle) ei siis ole mitta sille, mitä rakkaus on. Ilman Jumalan rakkautta kompassimme nuoli vain pyörisi ympyrää. Opetellessani rakastamaan, minä ensin katselen Kristusta uskon silmin. Katselen sitä, kuinka Hän tyhjensi itsensä Jumalana olemisen etuoikeuksista ja jätti asemansa kirkkaudessa. Hän astui alas taivaasta ja otti ihmisen muodon, tullen yhdeksi meistä. Katselen ja kuuntelen Hänen täydellistä vaellustansa maan päällä; Hänen tekojansa ja puheitansa. Ja katselen uskossa ristiä, jolle Hän meni tähteni kuolemaan. Katselen suurinta rakkautta, jossa Hän uhrasi itsensä edestäni ja kärsi rangaistukseni. Katselen tätä ristin muotoista rakkautta, jonka tähden minä saan nyt olla elossa, armahdettuna ja vapaana synnin vallasta.

Johannes jatkaa: "Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." Johannes ei ensin lähtenyt liikkeelle velvollisuudestamme, mutta syvennyttyään Jumalan rakkauteen, hän päätyy nyt siihen. Raamattu käyttää myös toisaalla ilmaisua: "Kristuksen rakkaus vaatii meitä." Nämä sanat: "velvollisuus" ja "vaatimus" ovat joillekin lähes kirosanoja. Velvollisuuksien alle toki voikin tukehtua ja vaatimusten painon alla musertua, mutta jos vaatija ei olekaan yliminä, yliherkkä omatunto eikä laki, vaan Kristuksen rakkaus!?

Suomen kielen sana velvollisuus on myös siitä mielenkiintoinen, että se muistuttaa hyvin paljon velka sanaa. Jos olen velvollinen johonkin, voidaan asia myös ilmaista siten, että olen jollekulle velkaa sen, että toimitan tuon asian. Nyt Johannes todistaa, että Jumalan meille osoittaman valtavan rakkauden tähden, me olemme Jumalalle velkaa sen, että rakastamme toinen toisiamme. Syntivelkamme on kaikki maksettu, mutta kiitollisuuden velkamme Jumalalle on ikuinen; emme voi ikinä kyllin kiittää Häntä Hänen sanomattomasta lahjastaan. Jos siis emme kiitä, jos emme vastaa tähän Hänen meille ensin osoittamaan rakkauteen, voidaan meitä pitää kiittämättöminä. Mutta ei tässä ole kyse omavoimaisesta ponnistelusta, jota kaikki niin kovasti pelkäävät. Kuinka voisikaan Jumalan rakkaus asua minussa ja olla vaikuttamatta myös sanoissani ja teoissa ni!? Kuinka voisinkaan olla täydellisesti armahdettu kaikesta synnistäni, ilman, että tuo vastaanottamani armo myös heijastuisi eteenpäin minun toimissani!? Kristinusko ei ole moraalinen suoritus, jossa esitän jotakin mitä en ole. Kristinuskon todellisuus on elämässä, kuten Johannes todisti: "että me eläisimme Hänen kauttansa." Kysymys ei siis niinkään kuulu, että rakastanko minä. Ennemmin kysymys on se, että olenko elossa? Elämän saan vain uskon kautta Kristukselta Jeesukselta, joka uhrasi oman elämänsä edestäni. Hän ensin rakasti minua, jotta minä Häneen liittyneenä saisin myös olla elossa ja alkaa rakastaa.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).