Miekat Öljymäellä II
Seuraava teksti on kirjoitettu Luukkaan evankeliumin 22 luvun jakeiden 47-53 pohjalta.
Jeesus opetuslapsineen oli pääsiäisaterian jäljestä vetäytynyt Öljymäelle, paikkaan, joka oli heille hyvin tuttu. Tunnelma oli kuitenkin nyt erilainen; Jeesus valmistautui kohtaamaan rangaistuksemme ristillä. Jeesus joisi pohjaan saakka Jumalan vihan maljan, jotta ojentaisi sitten meille maljan, joka on uusi liitto Hänen veressään. Opetuslapsia Jeesus kehotti valvomaan ja rukoilemaan, etteivät he joutuisi kiusaukseen, mutta nämä murheen tähden kävivät nukkumaan, Jeesuksen rukoillessa ja kamppaillessa yksin etäämpänä.
"Ja katso, Hänen vielä puhuessaan tuli joukko kansaa, ja yksi niistä kahdestatoista, se, jonka nimi oli Juudas, kulki heidän edellään. Ja hän tuli Jeesuksen luo antamaan Hänelle suuta. Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Juudas, suunantamisellako sinä Ihmisen Pojan kavallat?" Juudas jäi sanattomaksi eikä mitään vastannut. Saattoiko hän katsoa silmiin viatonta ja puhdasta Jumalan Karitsaa, jonka hän oli nyt kavaltanut? Saattoiko hän sanoa itselleen: hyvin tehty, olet ne 30 hopearahaa nyt ansainnut? Juudas ei ollut vain opetuslasten yhteisen kukkaron haltija, vaan myös varas. Hän otti yhteisestä kukkarosta itselleen ja rahan ahneutensa hän myös joissakin kommenteissaan paljastaa. Lisäksi Juudas lienee pettynyt Jeesukseen, hän oli tullut siihen tulokseen, että raha hyödytti häntä ja hänen asiaansa enemmän kuin Jeesuksen seuraaminen. Ja kuitenkin, saattoiko Juudas tässä hetkessä olla tietämättä tekonsa kauheutta? Evankeliumi kyllä kertoo, että saatana oli mennyt Juudakseen ja Juudas astunut täydelliseen pimeyteen, mutta eivätkö omantunnon syytökset silti alkaneet häntä piinata? Varmasti hän yritti ne vaientaa, mutta lopulta ei enää kestänyt. Toisin kuin Pietari lankeemuksen jälkeen, Juudas ei tullut Jeesuksen luo takaisin. Juudas lopulta meni ja hirttäytyi.
Merkille pantavaa on, että kiinniottonsa yhteydessä Jeesus nimenomaan esittää vain kysymyksen: "suunantamisellako sinä Ihmisen Pojan kavallat?" Jeesus kysyy, ja ohjaa Juudasta katsomaan omaan sisimpäänsä, ikäänkuin tarjoten vielä tässäkin mahdollisuutta tälle tunnustaa sen, mitä hänen sisimmässään on, että Hän voisi sen parantaa. Näin on Jumala alusta asti toiminut. Jo Paratiisin puiden varjossa lymyävää Aadamia Jumala lähestyy kysyen: missä olet? Jumala ei pyyhi pöytää puhtaaksi kristallin kirkkaalla tilanne analyysillä ja tuomiolla tapahtuneesta; Hän aina ensin kutsuu ihmistä valoon, Hänen luokseen. Hän toivoo, että ihminen itse kertoisi miten asia on. Mutta Juudas jää sanattomaksi.
Entä mitä tekevät opetuslapset? Heidän näkemyksensä mukaan Jeesus lienee pois tolaltaan, Jeesus tulee palauttaa maan päälle. On kuin he sanoisivat: "Herra, tajuatko! Nuo meinaavat pidättää Sinut. Nyt on toimittava, nyt on vastustettava ja taisteltava! Sinähän juuri tätä varten käskit hankkia miekkoja, eikö niin?!" "Herra, iskemmekö miekalla?" he kysyvät, mutta kun eivät saa heti vastausta, päättävät he ottaa tilanteen johdon omiin käsiinsä; Jeesus ei ymmärrä puolustaa itseään niin puolustetaan me Häntä! Ja niin Pietari ottaa miekan ja huitaisee.
Kuten Paavali sitten myöhemmin tiivistää, ei meillä ole taistelu lihaa ja verta vastaan. Tämän Jeesus näyttää meille esimerkillään; "ja Hän koski hänen korvaansa ja paransi hänet." Kysymys kuuluu, kumpi lähestymistapa oli omiaan tuomaan tätä palvelijaa, Malkusta kuten toinen evankeliumi hänen nimeksi kertoo, lähemmäs Jeesusta? Vastaus on ilmeinen. Kun Jeesus näin rakasti yhtä niistä, jotka vihassa olivat tulossa Häntä kiinni ottamaan, saattoi Hän siten vihamiehensä häpeään ja sai heidän omavanhurskautensa rakenteet tärisemään. He eivät ainoastaan olleet kaatuneet maahan selälleen, vaan nyt myös joutuivat henkisesti vielä ahtaammalla nurkkaan; ahdistettuna joko parannusta tekemään tai vieläkin rajummin paaduttamaan itsensä ja jatkamaan sotaansa Jumalaa vastaan. Oli yö, eikä se ollut sattumaa. He valitsivat suurimman pimeyden ja paatumuksen. Näin pimeydessä viinitarhurit halusivat salaa murhata viattoman, viinitarhan todellisen perillisen, että he itse saisivat tarhan (Luuk 20:9-16).
"Niin Jeesus sanoi ylipapeille ja pyhäkön vartioston päälliköille ja vanhimmille, jotka olivat tulleet Häntä vastaan: "Niinkuin ryöväriä vastaan te olette lähteneet miekat ja seipäät käsissä.. Mutta tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Heidän tekonsa paljastivat heidät. Sitä mitä he halusivat pakkomielteeseen asti, ei voinut päivänvalossa tehdä, sillä se ei valoa kestänyt. Pimeyden turvin he lähtivät maailman Valoa kiinni ottamaan ja sammuttamaan, sillä se niin häikäisi heidän silmiään. Kuten Jeesus sanookin, Hän oli joka päivä ollut esillä, jolloin olisi voitu käydä rehellistä ja avointa keskustelua. Jos Hän olisi ollut väärässä, olisi Hänen väitteensä voinut kaataa totuudella, valossa. Jeesuksen toiminta kesti valoa, toisin kuin kansan johtajien ja fariseusten. Miten monesti totuutta vastaan hyökätäänkään juuri näin; varjojen turvin, pimeässä, valheen keinoin syyttäen, vanhurskauden kaapuun verhoutuneena ikäänkuin siis oikeaa asia olisi ajamassa. Jeesus siis luettiin pahan tekijöiden joukkoon, mutta yhteiskunta, joka näin teki Jeesukselle oli lähellä tuhoaan. Yhteiskunta, joka samoin tekee Jeesuksen seuraajille saattaa kyllä ole siinä valheellisessa käsityksessä, että se edistää oikeutta ja hyvyyttä, mutta tosiasiassa se on hankkiutumassa rehellisimmistä jäsenistään eroon. Tälläinen yhteiskunta on kuin liha, joka halua eroon suolastaan, joka sen säilöä. Tälläinen yhteiskunta on lähellä tuhoaan tai ainakin suuressa vaarassa. Tälläinen on myös meidän yhteiskuntamme, jonka valtakunnan syyttäjä vainoaa Päivi Räsästä, ja jonka suurin päivälehti Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan uskovien kannattavan vihaan ja väkivaltaan kannustavia näkemyksiä. Kirjoittaja kertoo pyyhkivänsä jalkansa näihin kristittyjen syvästi vastenmielisiin arvoihin. Vaikuttaa tosiaankin siltä, että sanat moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus eivät merkitse muuta, kuin hyvää omaatuntoa ja moraalisen ihmisen leimaa niille, jotka nyt lukevat kristityt pahan tekijöiden joukkoon.
Mutta palataan Getsemaneen. Nyt siis synkimmät hetket koittivat, ja pimeyden valta näytti pääsevän voitolle; oli kuin kaikki toivo olisi mennyt. Mutta hetkenä, jona pimeyden voitto näytti varmimmalta, olikin sen tappio aivan oven takana. Jeesus naulittiin sitten ristille ja tapettiin, mutta kaikki kävi "Jumalan ennalta määrätyn päätöksen ja edeltätietämyksen mukaan." Me, jotka nyt saamme katsoa asiaa tästä perspektiivistä, saamme luottaa siihen, että meitäkin kohtaavien synkkien aikojen ja hetkien yllä Jumala hallitsee ja johtaa lopulta kaiken omien päämääriensä hyväksi.
Nyt Jeesus puhuu rististä "teidän hetkenä" sekä "pimeyden valtana." Mutta aiemmin Hän oli myös puhunut siitä "Minun hetkenäni." Ristillä nämä kaikki kolme ovat nähtävillä ja toiminnassa. Ristillä näkyy ihmiskunnan synti koko kauheudessaan. Siinä näemme Jumalan vastustajan, perkeleen, kaikella voimallaan ajavan omaa saatanallista agendaansa, jumalaton ihminen työkalunaan. Ristillä näemme myös Jeesuksen hetken; hetken, jolloin Isän tahto täyttyisi Jumalan armon ja rakkauden valmistaessa pelastuksen ihmisille. Nyt syntiä ja turmelusta pääsisi pakoon Jumalan luo, saman Jumalan, jota he aiemmin vastustivat pahuudessaan; Jumalaa, joka nyt onkin ristillä vuodattanut kaiken syntiin kohdistuvan vihansa Poikansa päälle.
Näin me, jotka likaisina tulemme, huomaammekin puhdistuvamme; jotka häpeästä päätämme riiputamme tohtimatta katsettamme nostaa, saammekin nyt katsella Hänen hymyileviä kasvojaan. Me olimme pimeydestä, ja Hän, valkeus, oli meille vastenmielinen. Mutta nyt silmämme ovat avautuneet ja nyt näemme Hänen valkeutensa ja puhtautensa kauniina; oman vanhan elämämme likaisena. Aiemmin tuomitsimme Hänet, aivan kuin Hän, valkeus, olisi ollut pimeys; aivan kuin oma pimeytemme olisi ollut valkeutta. Teimme tämän vanhurskauttaaksemme itsemme ja oman pahuutemme. Kaunistelimme pimeyttämme kuin Juudas suudelmalla, jonka hän Jeesukselle antoi, kuin rauhoittaaksemme syyllistä omaatuntoamme. Annoimme Jeesukselle kyllä näennäistä tunnustusta, mutta vain sikäli, kuin saatoimme Häntä käyttää ajamaan omaa asiaamme. Mutta nyt, kun emme enää rakasta omaa pimeyttämme ja syntiämme, niin me saatamme kääntyä Hänen puoleensa ja rakastamme Häntä. Mutta koska maailma ei Häntä rakasta, rakastaa se meitäkin sitä vähemmän, mitä enemmän elämämme muistuttaa Hänen elämäänsä. Mutta miten voisimme olla haluamatta Hänen kaltaisuuttansa, mikäli Häntä rakastamme?