Terveen uskon tunnusmerkki: sillä on teot itsessänsä (Jaak 2:14-26)
Tarkoituksenani on tässä tekstissä käydä lävitse Jaakobin kirjeen toisen luvun jakeet 14-26, jotka tavallansa jatkavat teemaa, joka koko luvulle on yhtenäinen: uskomme kirkastettuun Herraamme Jeesukseen (Jaak 2:1).
Luvun ensimmäisessä osassa Jaakob halusi osoittaa meille, kuinka suuri merkitys käytännön elämällämme on, ja miten meidän tulisi vaeltaa evankeliumin totuuden mukaisesti. Aivan kuten suu puhuu sydämen kyllyydestä, samoin myös tekomme ja toimemme kertovat syvimmistä vakaumuksistamme! Jos siis huomaan tekeväni syntiä siinä, että vertauksen mukaisesti katson henkilöön, saattaa minulle olla epäselvää se, kuinka päinvastoin Jumala toimii evankeliumissa. Jumala ei suosi ketään, ei katso henkilöön, eikä mittaa maallisia mitoin. Päinvastoin Hän on valinnut sen, mikä ei mitään ole (1Kor 1:17-31).
Nyt, luvun toisessa osassa Jaakob jatkaa samalla teemalla, eli uskon ja tekojen suhteella tarkastellen asiaa vain hieman eri kantilta.
“Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa” (Jaak 2:14).
Kun käymme tarkastelemaan tätä jaetta, on hyvä pitää mielessä muutama asia Raamatun tulkinnasta. Ensinnäkin, Raamattu ei ole itsensä kanssa ristiriidassa. Kun siis Raamattu toisaalla selkeästi opettaa, että ihminen tulee Jumalan edessä vanhurskaaksi (eli syyttömäksi julistetuksi, kelpaavaksi, hyväksytyksi) yksin uskosta Kristukseen (Room 3:24,28; 4:3,5, 5:1; Gal 2:16), ja että kyse on puhtaasti armosta eikä ansiosta (Ef 2:8-9, Tiit 3:4-7), niin ei Jaakob tässä voi asettua vastustamaan tätä selkeää totuutta. Jos otamme vain jakeen jälkimmäisen osan: “ei kaiketi usko voi häntä pelastaa” ja koitamme ymmärtää sitä sellaisenaan, niin kysymme mikä sitten? Jos usko ei voi ihmistä pelastaa, niin mikä? Hänen tekonsako? Onko sittenkin niin, että Jumala tulee ihmistä vastaan ainoastaan puolet matkasta, ja että ihmisen omalla pyhityskilvoituksellaan on tultava puolet? Onko sittenkin katsottava omaa suoriutumista, jotta voisi löytää kestävämmän rauhan omalle omalletunnollensa? Toisinsanoen, kun tulen Jumalan eteen, mihin minun on vedottava?
Näkisin, että omavanhurskaudessa piilee kahtalainen vaara. Toisinsanoen, jos uskon, että voin lähestyä Jumalaa ja tulla Hänen eteensä sillä perusteella, millainen minä olen tai mitä minä olen tehnyt, erehdyn luultavasti jommassakummassa seuraavista:
- 1. Minulla ei välttämättä ole selkeää kuvaa siitä, mitä Raamattu puhuu synnistä ja sen seurauksista ihmiselle. Pidän siis ehkä itseäni parempana kuin mitä olenkaan, eli luulen itsestäni liikoja
- 2. Minulla ei välttämättä ole selkeää kuvaa siitä, mikä Jumalalle kelpaa. Ajattelen siis ehkä, että Jumala voi katsoa syntejä sormiensa läpi, tai että Hän ei vaadikaan täydellisyyttä (Matt 5:48).
Kun siis lähestymme Jaakobin esittämää kysymystä, että “Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?” on meidän huomioitava ensinnäkin Raamatun kokonais ilmoitus, ja toiseksi jakeen konteksti. Ja koska Pyhä Henki ei ole henkäyttänyt Raamattua vain suurpiirteisesti, on hyvä katsoa tarkasti jokaista sanaa. Suurta painoa kannattaa antaa etenkin ilmaukselle “jos joku sanoo..” Kuka tahansa voi nimittäin sanoa mitä tahansa, mutta eri asia on, mitä todisteita hän väitteilleen voi esittää. Joku voi esimerkiksi sanoa, että hänellä on takapihallaan kaalimaa. Mutta jos takapihalla ei tosiaankaan ole kaali maata, ei silloin ole myöskään kaaleja, joista tehdä keittoa eikä keittoa, jolla täyttää vatsansa. Kyse oli pelkästä sanahelinästä. Aivan samoin voi joku sanoa, että hän uskoo Jeesukseen, mutta mistä voimme tietää, onko noissa sanoissa perää?
Ehkä mieleemme tulevat myös Jeesuksen vakavaakin vakavammat sanat siitä, että “Ei jokainen, joka sanoo Minulle: Herra, Herra!, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee Minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo Minulle sinä päivänä: Herra, Herra, emmekö me Sinun nimesi kautta ennustaneet ja Sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja Sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa? Ja silloin Minä lausun heille julki: Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois Minun tyköäni, te laittomuuden tekijät” (Matt 7:21-23). Ei ole epäilystäkään, etteivätkö nämä ihmiset olisi uskonnollisia. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö he tunnustaisi Jeesuksen nimeä. Mutta myöskään Jeesuksen sanat eivät jätä sijaa epäilykselle: Hän ei ole koskaan, eli ikinä, näitä ihmisiä tuntenut. Heidän tunnustuksensa on kuitenkin tyhjä. He ovat laittomuuden tekijöitä. Jaakob ehkä kysyisi: Mitä hyötyä siitä on, että vetoaa uskonnollisiin aktiviteetteihinsa, kun kuitenkin elää synnissä? Ei kaiketi uskonnollisen aktiviteetin määrä saa vaakaa kallistumaan pelastuksen puolelle? Ei kaiketi kristinuskossa ole kysymys Karman lakia vastaan kamppailemisesta?
Jaakob itse lähtee vastaamaan esittämäänsä kysymykseen esittämällä tapauksen käytännöllisestä elämästä: “Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ‘Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne’, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on” (Jaak 2:15-16)? Sellaista uskoa, joka on pelkkää tyhjää puhetta, verrataan nyt tilaisuuteen tehdä laupeudentekoja. On aivan kuin jos näkisit avun tarpeessa olijan ja ääneen sanosit: “Voi! Kuka menisi auttamaan häntä” muttet itse menisi, vaikka sinulla olisi siihen kaikki mahdollisuus. Silloin ääneen osoittamasi sympatia olisi vain sanahelinää, eikä olisi mitään todisteita siitä, että se todella oli aitoa sympatiaa.
Jos kohtaisit tiellä jonkun rauhattoman, palelevan ja nälkiintyneen, ja toivottaisit hänelle rauhaa, lämpöä ja kylläisyyttä, niin mitä hyötyä hänelle siitä olisi?
Mitä taas tässä tapauksessa tulee evankeliumin totuuden mukaan vaeltamiseen, niin meidän on hyvä miettiä, kuinka Herramme Jeesus toimii suhteessa meihin. Sanooko Hän meille, että Menkää ja ravitkaa itsenne, kuitenkaan itse antamatta meille sitä, mitä tarvitsemme. Sanooko Hän meille, että Jumalan lapsina meille on varattuna runsas määrä siunauksia, kunhan vain itse ensin kykenemme olemaan niiden arvoisia? Lupaako Hän paimentaa meitä vitsallaan ja sauvallaan, kunhan ensin itse pysymme laitumella? Kun tulemme Hänen eteensä köyhinä, kurjina ja kaikkea tarvitsevina, Hän ei vain sano: voi kuka auttaisi tuota raukkaa! Hän itse todella auttaa! Ja millainen Hän on, sellaisia tulee meidänkin tässä maailmassa olla.
“Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut” (Jaak 2:17).
Sille, jonka usko Jeesukseen on pelkkä lause suussa, vailla mitään konkretiaa elämän tasolla; sille ei uskostansa liene mitään hyötyä! Sellainen, niinsanottu usko, voi ravita yhtä paljon kuin hyvän ruokahalun toivoitus nälkäiselle, jolla ei ruokaa ole. Sellainen, niinsanottu usko, voi lämmittää sielua yhtä tehokkaasti, kuin toivotus mennä lämmittelemään viluiselle. Sellainen, niinsanottu usko, voi yhtä tehokkaasti tuoda rauhan sydämeen, kuin pelkkä rauhan toivotus rauhattomalle sielulle. Mitä hyötyä on sellaisesta uskosta?
Mitä hyötyä on sanoa uskovansa siihen, että Jeesus pelastaa synnistä, jos kuitenkin elää synnissä haluamatta siitä päästää irti? Silloin todellisuus on se, että kyseessä on tyhjä tunnustus, ja Jeesus ei ole vielä pelastanut sinua synnistä. Ja mitä hyötyä on sanoa, että Kristus asuu sydämessäsi, jos sydämesi ja halusi kohteet, eivät ole vähääkään muuttuneet?
“Joku ehkä sanoo: ‘Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon”(Jaak 2:18).
Aiemmin kysymys kuului, että: “Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon..” ja nyt taas kiinnitämme huomiomme samanlaiseen ilmaisuun: “joku ehkä sanoo..”
Kysymys siis kuuluu, että miten voit olla varma? Tapaat ehkä jonkun, joka kertoo uskovansa Jeesukseen ja sinun tuleekin uskoa hänestä hyvää, mutta mistä voit olla varma, että hän todella uskoo? Vastaus lienee jo ilmiselvä, joskin on hyvä muistaa oma asema ihmisenä. Meille ei nimittäin ole annettu oikeutta lausua kadotustuomiota. Mutta jos joku sanoo, että hänen pihassaan kasvaa omenapuu, ja kun tutkit puuta läheisemmin, huomaat siinä kasvavan hevoskastanjoita, voit olla varma että hänen puheensa oli hölynpölyä, joko ymmärtämätöntä tahattomuutta tai sitten tahallista. Hedelmistään puu tunnetaan. Usko taas tunnetaan ja tunnistetaan teoistaan.
“Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta haluatko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton” (Jaak 2:19-20)?
On siis olemassa “uskoa” ja uskoa. Ensimmäinen on pelkkää puhetta, toinen taas todellisuutta sydänjuuria myöten. Ensimmäinen on kuollutta, voimatonta ja kykenemätöntä pelastamaan. Toinen taas on elävää, maailman voittavaa (1Joh 5:5) ja pelastavaa uskoa. Uskon laatu ratkaisee.
Johanneksen ensimmäinen kirje tarjoaa aidolle uskolle kahta todistajaa: 1. Rakkautta Jumalaan ja toisiin kristittyihin. 2. Kuuliaisuutta.
“Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt; ja jokainen, joka rakastaa häntä, joka on synnyttänyt, rakastaa myöskin sitä, joka hänestä on syntynyt. Siitä me tiedämme, että rakastamme Jumalan lapsia, kun rakastamme Jumalaa ja noudatamme Hänen käskyjänsä. Sillä rakkaus Jumalaan on se, että pidämme Hänen käskynsä. Ja Hänen käskynsä eivät ole raskaat” (1Joh 5:1-3). Mutta mitä uskoon tulee, niin kaikkein ratkaisevinta on sen kohde. Onko se lujaa luottamusta ja ojentautumista kohti Jeesusta Kristusta; sitä pelastajaa, jonka Raamattu ilmoittaa? Ja mitä uskon tekoihin tulee, niin aito usko Jeesukseen saa aina aikaan myös rakkautta Häntä sekä muita Hänen omiaan kohtaan. Aito usko myös ilmenee haluna olla mieliksi Jeesukselle, eli kuuliaisuutena Hänen puheilleen. Ja kun hedelmää tutkitaan, ei tule niinkään katsoa suoriutumista, vaan sitä, mihin suuntaan sydän on asettunut.
Luvun loppuosassa aidolle uskolle esitetään vielä kolmea todistajaa: 1.Aabrahamia. 2.Raahabia. 3.Ihmisen ruumista ja henkeä. Näin se, mitä edellisissä jakeissa on todettu, tulee vielä kahden tai kolmen todistajan todistuksella vahvistetuksi.
“Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille” (Jaak 2:21)? Jos yhtään tunnemme Aabrahamin elämää, tiedämme, että tämä tapaus sattui vuosia sen jälkeen, kun Jumala ensiksi oli julistanut Aabrahamin vanhurskaaksi koska tämä “uskoi Herraan” (1Moos 15:6). Tähän hetkeen viitaten myös Paavali kirjoittaa: “Sillä mitä Raamattu sanoo? Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi” (Room 4:3). Tätä taustaa vasten luemme siis jakeen seuraavasti: uskosta vanhurskaaksi tullut Aabraham tuli vanhurskaaksi teoista. Mitä tämä tarkoittaa? Seuraava jae selittää sen meille:
“Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: ‘Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi’, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi” (Jaak 2:22-23).
Uskon, että avain näihin jakeisiin on seuraavanlainen: Eri asioilla on omat, Jumalan niille säätämät päämäärät. Esimerkiksi omenapuun yksi selkeimmistä päämääristä on tuottaa omenoita. Aabraham oli tullut uskosta vanhurskaaksi, ja nimenomaan niin, että hänen uskonsa “luettiin hänelle vanhurskaudeksi” (Room 4:3). Aabraham ei luottanut tekoihinsa tai mihinkään itsessään (omaan vanhurskauteensa), vaan katsoi Jumalaan (Room 4:4). Hän sai vanhurskauden armosta. Mutta mikä on uskonvanhurskauden päämäärä? Onko sillä sellaista? Uskonvanhurskauden päämäärä on elämän vanhurskaus, eli pyhitys. Siispä, samalla tavalla kuin usko täydellistyy teoista, samalla tavoin uskonvanhurskaus täydellistyy elämän vanhurskautumisella. Näkymätön todellisuus ilmenee myös näkyvällä tavalla.
Asemamme armahdettuina, hyväksyttyinä ja vanhurskautettuina Jumalan edessä on yksin armosta ja uskosta Jeesukseen. Mutta Jumalan työ ei rajoitu vain asemaamme, vaan hän käsittelee koko ihmistä. Jos Hän julistaa jonkun vanhurskaaksi, Hän myös vanhurskauttaa tämän vaellusta! Ymmärrämme siis jakeen 21 tarkoittavan, että Aabraham osoittautui vanhurskaaksi teoista, emmekä niin, että hän olisi pelastunut teoillansa. Hänen tekonsa vain todistivat ja vahvistivat sen, mikä oli jo totta sisimmässä.
Tämä tulee selväksi siitäkin, mitä meidän Jaakobin mukaan tulisi tapauksessa nähdä: “Usko vaikutti hänen tekojensa mukana.” Mutta ellei hänellä jo ollut uskoa ennen Iisakin viemistä vuorelle, niin kuinka sitten usko saattoi vaikuttaa hänen tekojensa mukana? Hebrealaiskirje todistaa tästä: “Uskon kautta uhrasi Aabraham, koetukselle pantuna, Iisakin, uhrasi ainoan poikansa, hänet, joka oli lupaukset vastaanottanut ja jolle oli sanottu: ‘Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläisen’, sillä hän päätti, että Jumala on voimallinen kuolleistakin herättämään; ja sen vertauskuvana hän saikin hänet takaisin” (Hebr 11:17-19). Aabrahamin Jumalalle otolliset teot siis todistivat siitä, että hän oli uskosta tullut Jumalalle otolliseksi!
“Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista, eikä ainoastaan uskosta” (Jaak 2:24).
Ehkä olet turvannut Jeesukseen Kristukseen pelastajanasi ja syntiesi sovittajana. Ehkä olet saanut armosta lahjaksi Hänen vanhurskautensa--se on Jumalan edessä tilillesi luettu. Mutta onko asemasi Jumalan edessä jo täydellinen Kristuksen tähden, vai tuleeko siihen lisätä jotain omaa suoriutumista; vanhurskaita tekoja? Onko kuitenkin niin, että Jumala vain nostaa Hänen puoleensa uskossa kääntyvän korkeammalle hengellisyyden tasolle, jolla tämän sitten itse ahkeroiden tulee täydellistyä Jumalalle paremmin kelpaavaksi? Pois se! Se, joka koittaa ottaa perustuksekseen Kristuksen vanhurskauden, mutta lisää siihen myös jotain omaansa, todellisuudessa ylen katsoo Kristuksen riittämättömänä. “Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoista ko saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta” (Gal 3:2)?
“Eikö samoin myös portto Raahab tullut vanhurskaaksi teoista, kun hän otti lähettiläät luokseen ja päästi heidät toista tietä pois” (Jaak 2:25)?
Samoin kuin Aabrahamin kohdalla, usko vaikutti Raahabin teoissa ja teoissaan hän osoittautui vanhurskaaksi.
“Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko ilman tekoja on kuollut” (Jaak 2:26).
Avoimen hauta-arkkuun katsoessani olen saanut hyvin voimakkaan tunteen siitä, että se, mitä näin, oli pelkkä kuori ja että jotain olennaista oli poistunut. Samalla tavoin jumalisuus voi olla pelkkä kuori, jonka alle ei todellista elämää kätkeydy. Jos ruumis on hengetön, on se kuollut. Samoin usko on vain niinsanottua uskoa, ellei sillä ole tekoja. Ruumiin ja Hengen eroaminen toisistaan merkitsisi meille jokaiselle kuolemaa. Samoin usko, ilman tekoja, eli kouriintuntuvaa todellisuutta, on kuollutta uskoa. Todellinen usko Jeesukseen ja Hänen ristin työhönsä saa aina uskovan liikkeelle. Kaukana siitä, että usko Jeesukseen synnyttäisi täydellisiä tekoja. Se kuitenkin saa aikaan liikettä, kääntymistä pois synnistä ja kääntymistä Kristuksen luo!
Ja Kristus tietää, mitä tekoa me olemme! Hän tuntee heikkoutemme täydellisesti! Hän tietää, millaista savimöykkyä on alkanut muovaamaan, eikä Hän työnsä alettua kohtaa yllätyksiä. Hänelle kukaan ei ole liian vaikea tapaus. Jo ennenkuin Hän kuoli ristillä tähtemme, Hän ennaltatiesi jokaisen kompastumisemme, joka meitä Hänen ominaan tulisi kohtaamaan. Hän tiesi syntisyytemme. Kuitenkin Hän kävi meitä pelastamaan! Voimme tämänkin tekstin herättämin tunnoin ja ajatuksin tulla Hänen luoksensa, mutta tulkaamme rehellisinä--rehellisinä siitä, millaisia me olemme. Tulkaamme Hänen luokseen, täydellisesti suostuen Raamatun tuomioihin ja siihen, että ansio me veisivät meidät helvettiin! Tulkaamme siis aroin tunnin Kristuksen luo, yksin Hänen täydellisyyteensä ja sovituskuolemaansa turvaten. Vain sillä perusteella Hän ottaa meidät vastaan! Hän ottaa meidät, eikä meitä pois luotaan heitä! Aamen.