Viimeisellä ehtoollisella
Viimeaikoina, Johanneksen evankeliumia lukiessani, olen kuin jotenkin saanut kokea aavistuksen omaista tunnetta Jumalan työn kokonaisuuden kauneudesta ja ihmeellisyydestä. Olen kuin saanut hetkeksi tarttua yhteen lukemattomista säikeistä, joista Jumala punoo kokonaisuutta Kristuksen kirkkaudesta, ja sitten kohta menettänyt otteeni siitä. Miten ihmeellisesti iankaikkisuus hengittääkään Jumalan Sanan lävitse, joka on elävä ja voimallinen, kun Henki saa sitä meille eläväksi tehdä. ”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki” (2Kor 3:18). Ehkäpä seuraavat mietelmät voivat toimia kuin avaimenreikänä, josta katsoa sisälle avaraan tilaan, jossa Jumalan kirkkaus loistaa. Sitä rukoilen.
Johanneksen evankeliumin kolmastoista luku alkaa sanoin: ”Mutta ennen pääsiäisjuhlaa, kun Jeesus tiesi hetkensä tulleen, että Hän oli siirtyvä tästä maailmasta Isän tykö, niin Hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti” (Joh 13:1).
Jeesuksen kuolema oli lähellä ja tuohon hetkeen Hän oli viitannut monesti puheissaan, mm. seuraavalla tavalla: ”niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää ihmisen Poika ylennettämän, että jokaiselle, joka Häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä” (Joh 3:14-15). Jakeissa esitetty Vanhan Testamentin esikuva ja sen tuleva täyttymys Jeesuksessa yhdistää ihmeellisesti uskon ja näkemisen toisiinsa. Ilman uudestisyntymistä ja uskon lahjaa ihminen on hengellisesti sokea (Joh 3:3), eikä voi nähdä Jumalan valtakuntaa eikä Jumalan kirkkautta, joka Jeesuksessa loistaa. Hengellisesti sokea joko hylkää Jeesuksen kokonaan, tai sitten näkee Jeesuksen vain keinona saada jotakin, muttei itsessään ylimpänä päämääränä, vaikka iankaikkinen elämä on juuri yhteyttä Häneen ja Hänen tuntemistaan.
Ennen viimeisen ehtoollisen tapahtumia Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin ihmisten huutaessa hoosiannaa. Johannes kertoo, että Jeesus oli suuren murheen painama. ”Nyt Minun sieluni on järkytetty; ja mitä Minun pitää sanoman? Isä, pelasta Minut tästä hetkestä. Kuitenkin sitä varten Minä olen tähän hetkeen tullut” (Joh 12:27). Läpi Johanneksen evankeliumin Jeesus puhuu hyvin päämäärätietoisesti siitä, miksi Hän oli tullut maailmaan. Tätä kuvaa myös Psalmi 40 meille hyvin kauniilla tavalla, avaten eteemme näkymän iankaikkisuudessa käydystä keskustelusta Isän ja Pojan välillä. ”Silloin Minä sanoin: ’Katso, Minä tulen, kirjakääröön on kirjoitettu, mitä Minun on tehtävä. Sinun tahtosi, Minun Jumalani, Minä teen mielelläni, ja Sinun lakisi on sydämessäni” (Ps 40:8-9). Jumalana Jeesus oli ennaltanähnyt kaiken, eikä vain nähnyt, sillä olihan Hänen kuolemansa ristillä säädetty tapahtuvaksi jo ennen aikojen alkua (Apt 2:23;4:28), ja Jumala etukäteen puhunut tapahtumasta ”muinoin monesti ja monella tapaa” (Hebr 1:1), kuten Jeesus itsekin todisti antaessaan lähetyskäskyä: ”Ja Hän sanoi heille: ’Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista” (Luuk 24:46). Jumalana Jeesus siis tiesi kaiken, mikä oli Häntä kohtaava; sentähdenhän Hän maailmaan oli tullut. Merkillinen on siis Luukaksen kuvaus Jeesuksesta lapsena: ”ja lapsi kasvoi ja vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo oli Hänen päällänsä” (Luuk 2:40). Jumaluutensa puolesta Jeesus oli kaikkiviisas ja kaikkitietävä, mutta ihmisyytensä puolesta Hän kuitenkin kasvoi viisaudessa. Uskon, että tämä kasvaminen liittyy syvällisellä tavalla siihen, että askel askeleelta Hän maallisen elämänsä aikana alkoi enemmän ja enemmän ymmärtää, mitä se tulisi todella tarkoittamaan, että Hän menisi syyllisten ihmisten edestä ristille, ja Hänet julistettaisiin syylliseksi näiden sijaan, ja Hän joutuisi juomaan Jumalan vanhurskaan vihan ja tuomion maljan.
Ehtoolliselle käytäessä Jeesus siis tiesi hetkensä tulleen, ja tuo hetki oli pääsiäinen. Vihdoinkin Vanhan Testamentin esikuva saisi odotetun täyttymyksensä siinä todellisessa Uhrikaritsassa, lihaksi tulleessa Jumalan Pojassa. Vanhan Liiton uhreissa itsessään ei ollut mitään voimaa pelastaa tai tuottaa syntien sovitusta. Niissä oli ”vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta” (Hebr 10:1). Ne kaikki osoittivat kohti tulevaa, ja löysivät täyttymyksensä Jeesuksessa. Hän ”meni, oman verensä kautta kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hebr 9:12). Hän ”iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle” ja on ”puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elämää Jumalaa” (Hebr 9:14). ”Hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään” (Hebr 10:14).
Ensimmäisenä pääsiäisenä, Egyptistä lähdön aattona israelilaiset Jumalan ohjeen mukaan teurastivat kukin virheettömän karitsan, ja sivelivät sen verta asuntojensa ovenkarmeihin. Näin he pelastuivat viimeiseltä Egyptiä kohdanneelta vitsaukselta. Esikoisten surmaaja meni heidän ohitseen; kuolema meni heidän ohitsensa, koska karitsa oli teurastettu heidän sijastaan. Hebreankielinen sana pääsiäiselle tarkoittaakin: ’mennä ohi’ tai ’säästää.’ Tuo karitsa ei ainoastaan vapahtanut heitä vitsaukselta, vaan sen liha myös ravitsi heitä. Niin ei usko Jeesukseenkaan ainoastaan saa aikaan Egyptin, eli synnin orjuudesta vapautumista, vaan se on osallisuutta Jeesuksen ruumiiseen ja vereen eli elämää Jumalan yhteydessä. Jumala ei pelasta ketään jonkinlaiseen tyhjiöön ja passiivisuuteen, vaan täyteen, syvimmän olemuksemme tyydyttävään iankaikkiseen elämään. Jeesus kuoli sijastamme, että eläisimme Jumalalle. Israelilaisten tuli syödä pääsiäislammas ”kupeet vyötettyinä, kengät jalassanne ja sauva kädessänne; ja syökää se kiiruusti” (2Moos 12:11). Ja niinpä tuo osallisuus Jeesukseen ja iankaikkinen elämä ilmenee vielä alhaisuudessa, matkantekona kohti toista maailmaa.
Kuolemansa ja ristinsä kynnyksellä, kun Jeesus tiesi hetkensä tulleen, oli Hänen sielunsa (Joh 12:27), sekä henkensä syvästi järkytetty (Joh 13:21), ei kuitenkaan vielä siinä määrin, että Hän olisi hikoillut verta, kuten myöhemmin Getsemanessa. Miten ihmeellistä olikaan Hänen päämäärätietoisuutensa. Miten ihmeellistä olikaan Hänen nöyryytensä ja kuuliaisuutensa Isää Jumalaa kohtaan, jonka tahtoa Hän oli tullut täyttämään. Jeesus tiesi, ”että Hän oli siirtyvä tästä maailmasta Isän tykö.” Miten ihmeellisesti tätä kuvataankaan Hebrealaiskirjeessä: ”edessään olevan ilon tähden Hän kärsi ristin, häpeästä välittämättä” (Hebr 12:2). Kärsimys ei ollut verrattavissa sen voiton suloisuuteen, jonka Hän kuolemallaan saavuttaisi. Kärsimys ei ollut verrattavissa siihen kirkkauteen ja ihanuuteen, jonne Hän oli menossa! Miten ihmeellistä, että Hänen ominaan saamme mekin olla osa Hänen voittoaan ja sitä iloa, jonka tähden Hän kärsi ristin! Varmasti nämä asiat mielessään Paavali kirjoitti: ”Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin” (Room 8:18).
Jeesus tiesi hetkensä tulleen ja oli sydänjuuriansa myöten järkytetty. Kuitenkaan Hänen rakkautensa Hänen omiaan kohtaan ei lamaantunut tai järkkynyt. Kuinka se olisikaan voinut järkkyä, sillä ei Jumala eikä Hänen rakkautensakaan voi kasvaa tai vähetä (Mal 3:6, Jaak 1:17). Hänen rakkautensa on iankaikkista rakkautta (Jer 31:3). Kaikki Hänessä on muuttumatonta ja ikuista. Niinpä Jeesus, ”joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti.” Miten suloinen onkaan näiden jakeiden sisältämä lupaus, joka meillekin kuuluu. Me olemme vielä maailmassa, ja minkä verran itse kullekin meistä onkaan annettu päiviä, lupaa Jeesus rakastaa omiaan loppuun asti. Loppuun sanan merkityksen voi ymmärtää myös siten, että Jeesus lupaa rakastaa meitä täydellisyyteen, täydellisellä rakkaudella. Tuo rakkaus ei siis ole vain jotakin tunteellisuutta, vaan voimaa joka muuttaa ja kasvattaa. Miten monet Raamatun lupaukset puhuvatkaan tästä, mutta mainittakoon nyt vain yksi: ”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka Hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room 8:28). Onhan tähän lupaukseen vetoaminen jo osa säännöllistä rukouselämääsi? Jeesus ei ainoastaan lupaa, että jotkin, tai useimmat asiat vaikuttavat Hänen omiensa parhaaksi. Hän lupaa että kaikki, aivan kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Häntä rakastavat.
Se hetki, jonka tähden Jeesus oli maailmaan tullut, oli käsillä. ”Ja ehtoollisella oltaessa, kun perkele oli jo pannut Juudas Iskariotin, Simonin pojan, sydämeen, että hän kavaltaisi Jeesuksen..” (Joh 13:2). Juudas oli kulkenut Jeesuksen matkassa nuo kolme ihmeiden ja merkkien, sekä vaikuttavien puheiden ja opetusten täyttämää vuotta. Silti hänen sydämensä täytti nyt ajatus Jeesuksen kavaltamisesta. Miten tähän oli tultu? Uskon, että Juudas ei koskaan ollutkaan tullut aidosti uskoon. Hän oli mukana matkassa omista syistään. Hänen apostoliksi valinnastaan ei kerrota paljoa, mutta jo silloin mainitaan se, että hänestä tulisi kavaltaja (Luuk 6:16). Valitessaan hänet lähipiiriinsä, Jeesus tiesi, että tuossa asemassa ollessaan Juudas tulisi pettymään Häneen—kuten moni muukin tosin pettyi—ja ryhtyisi Hänen kavaltajakseen. Juudaksessa toteutui Daavidin Psalmeihin kirjoittama profetia: ”Ystävänikin, johon minä luotin, joka minun leipääni söi, nastaa kantapäänsä minua vastaan” (Ps 41:10). Ruokkimisihmeen jälkeisissä spekulaatioissa Jeesus totesi: ”Enkö Minä ole valinnut teitä, te kaksitoista, ja yksi teistä on perkele” (Joh 6:70)? Rahakukkaron hoitajana Juudas otti itselleen, mitä siihen oli pantu, koska oli varas (Joh 12:6). Viimeisellä ehtoollisella Jeesus todisti hänestä, ettei hän ollut puhdas, joka vertauskuvan mukaan tarkoitti sitä, ettei Hän ollut pelastunut, ja jatkoi: ”En Minä puhu teistä kaikista: Minä tiedän, ketkä olen valinnut; mutta tämän kirjoituksen piti käymän toteen: ’Joka Minun leipääni syö, on nostanut kantapäänsä Minua vastaan’” (Joh 13:18). Paljon aiemminkin Jeesus oli jo tästä puhunut: ”Mutta teissä on muutamia, jotka eivät usko. Sillä Jeesus tiesi alusta asti, ketkä ne olivat, jotka eivät uskoneet, ja kuka se oli, joka oli kavaltava Hänet” (Joh 6:64).
Mutta miksi Juudas pettyi Jeesukseen? Ehkä siksi, että Jeesus ei antanutkaan hänelle sitä, mitä hänen sydämensä olisi todella halunnut. Juudakselle Jeesus lienee ollut ainoastaan keino saavuttaa jokin päämäärä, ei päämäärä itsessään. Ja kun Jeesus ei ratsastanutkaan kuninkaan tavoin ja elkein hevosella Jerusalemiin, vastatakseensa juutalaisten kaipuuseen vapautua miehittäjän vallan alta, pettyi Juudas Häneen. Jeesus oli niin piittaamaton kaikesta ihmisten suosiosta ja kaikesta ajallisesta, mitä Hän olisi voinut saavuttaa. 30 hopearahaa näytti houkuttelevammalta kuin Jeesuksen perässä kulkeminen. Ehkäpä Juudas oli kuin profeetta Elisan apuri Geehasi, joka juoksi parannetuksi tulleen Aramin sotapäällikön perään, ja valheellaan otti tältä lahjoja joista Elisa oli jyrkästi kieltäytynyt. Ehkä Juudas oli kuin Joosefin veljet, jotka myivät tämän kahdestakymmenestä hopeasekelistä orjakauppiaille, koska vihasivat tätä niin kovin. Pietari puhui Juudaksesta sanoen: ”Miehet, veljet, sen Raamatun sanan piti käymän toteen, jonka Pyhä Henki on Daavidin suun kautta edeltä puhunut Juudaasta, joka rupesi niiden oppaaksi, jotka ottivat kiinni Jeesuksen” (Apt 1:16).
Kun mietimme Juudasta, on meidän muistettava myös se, että Jeesuksen vangitsemisen hetkellä kaikki Hänen opetuslapsensa pakenivat. Vain Pietari ja Johannes seurasivat Jeesusta ylimmäisen papin kartanolle ja tuon kartanon pihalla Pietari nuotion äärellä kolmesti kielsi Jeesuksen. Emme me ole sen parempia, kuten Keith Green osuvasti laulaa: ”I would surely fall away, except through grace, by which i stand.” Jos Jumalan armo ei meitä kannattelisi, vaan jäisimme oman itsemme varaan, lankeaisimme kyllä heti.
”niin Jeesus, tietäen, että Isä oli antanut kaikki Hänen käsiinsä ja että Hän oli lähtenyt Jumalan tyköä ja oli menevä Jumalan tykö” (Joh 13:3). Ei Jeesus ihmiseksi tullessaan lakannut olemasta Jumala. Maan päällä ollessaankin Hänellä oli kaikki valta ja Hän oli koko ajan se, joka kannatteli koko luomakuntaa. Marian kohdussa ollessaankin Hän ”kantoi kaikkea voimansa sanalla” (Hebr 1:3). Jos Jeesus ei olisi suostunut kavallettavaksi, ei kukaan olisi voinut Häntä kavaltaa. Jos Hän ei olisi suostunut kiinniotettavaksi, ei Juudas joukkonsa kanssa olisi voinut Häntä vangita, ja miten osuvasti tästä kertookaan se, mitä Jeesuksen vangitsemisen hetkellä tapahtui: ”Kun Hän (Jeesus) siis sanoi heille: ’Minä se olen’, peräytyivät he ja kaatuivat maahan” (Joh 18:6). Jos Jeesus ei olisi suostunut menemään ristille, ei kukaan olisi voinut Häntä sille naulita. Mutta ei Jeesus ollut tullut maailmaan inhimillisesti suurena tai voitokkaana. Hän ei ollut tullut perustamaan näkyvää valtakuntaa tai ajamaan rooman sotilaita pois Israelista. Jeesus tuli maailmaan hiljaisena ja nöyränä. Hän tuli Karitsana uhraamaan itsensä. Tämä mielessään Paavali kirjoittaa: ”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka Hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja Hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti” (Fil 2:5-8).
Miten helposti olisikaan Hän, Juudan Leijona, voinut repiä vastustajansa ja vihamiehensä kappaleiksi! Miten helposti Hän olisikaan voinut antaa oikeudenmukaisen tuomion kohdata kaikkia Hänen kiinniottajiaan, kiduttajiaan ja jokaista syntistä jo tuolloin. Hän olisi voinut niin tahtoessaan pyyhkiä pois kaiken pahuuden pois maan päältä, mutta silloin ei yhtäkään ihmistä olisi jäänyt eloon, sillä synti tahraa jokaista, ja Jumalan halu on vielä pelastaa. Jeesus ei tuolloin tullut tuomitsemaan vaan pelastamaan. Kerran Hän tulee takaisin kuninkaana, Leijonana ylhäisyydessä, mutta nyt Hän tuli palvelijana, Karitsana ja alhaisuudessa. Miten hienosti Narnian tarinoiden osassa Velho ja Leijona tätä havainnollistetaankaan. Miten odottamatonta onkaan, että Leijona käyttäytyy täysin luonteelleen vastakkaisella tavalla kuin karitsa. Miten odottamatonta onkaan että Leijona käyttäytyy kuin karitsa kaikkien ärsyttelijöidensä ja pilkkaajiensa edessä. ”Sillä Hänen, jonka tähden kaikki on ja jonka kautta kaikki on, sopi, saattaessaan paljon kansaa kirkkauteen, kärsimysten kautta tehdä heidän pelastuksensa päämies täydelliseksi” (Hebr 2:10).
Kun hetki oli koittanut ja risti jo häämötti edessäpäin, Jeesus ”nousi ehtoolliselta ja riisui vaippansa, otti liinavaatteen ja vyötti sillä itsensä. Sitten Hän kaatoi vettä pesumaljaan ja rupesi pesemään opetuslastensa jalkoja ja pyyhkimään niitä liinavaatteella, jolla oli vyöttäytynyt” (Joh 13:4-5). Miten ihmeellistä onkaan Hänen rakkautensa. Minä olen niin syvästi loukannut Häntä synneilläni, että minun pitäisi sentähden virua iankaikkisuus helvetissä, mutta kuitenkin Hän, taivaan kuningas—joka ansaitsisi sen, että me joka hetki kastelisimme Hänen jalkojaan kyyneleillämme ja kuivaisimme niitä hiuksillamme kuten syntinen nainen teki katuessaan—Hän, tuleekin meidän luoksemme ja pesee meidät puhtaaksi! Jalkojen pesu kuului tuossa kulttuurissa alhaisimmalle kotitalousorjalle. Miten ennenkuulumatonta että kuningas, joka omistaa kaiken, ottaa kotitalousorjan paikan ja tehtävän! Mutta Jeesus astui alas taivaasta, tullakseen pesemään meidät sovintoverellään puhtaaksi synneistämme ja viedäkseen meidät Isän tykö! Jeesus ei antanut ainoastaan käsiensä likaantua, vaan Hän antoi myös ruumiinsa ristillä musertua kun Hän otti tuomiomme.
”Niin Hän tuli Simon Pietarin kohdalle, ja tämä sanoi Hänelle: ’Herra, Sinäkö peset minun jalkani’? Ei ainoastaan Pietarin, vaan myös meidän voi olla vaikea nöyrtyä, ja tunnustaa Jeesukselle se, että en voi itseäni vähääkään auttaa tai hengellisesti puhdistaa. Miten vaikea onkaan tulla Hänen eteensä, kuninkaan eteen ja anoa: Herra, pese taas jalkani, koska ne ovat vaelluksessani likaantuneet. Tai miten vaikea onkaan tulla ensimmäistä kertaa ja anoa: Herra, pese minut kokonaan puhtaaksi synneistäni, Sinua vastaan olen rikkonut. Miten vaikea on myös hyväksyä se, millaisessa alhaisuudessa ja hiljaisuudessa Hän kutsuu meitä jäljessään kulkemaan. Miten vaikeaa meille onkaan välillä se, miten Hänen valtakuntansa ilmenee ajassa. Miten vaikeaa onkaan kiittää Häntä kaikissa ja kaikista olosuhteistamme, jotka kaikki kuitenkin tulevat Häneltä ja ovat Hänen tarkoitustensa palvelijoita. Kuvanveistäjän tavoin Jumala käyttää niitä talttana ja piirtimenä ja siten poistaa meistä kaikkea sitä, mikä ei ole Kristuksen kaltaista. Ne ovat kuin puutarhuri, joka puhdistaa oksan turhista haaroista ja rönsyistä niin, että se kantaisi yhä runsaampaa hedelmää.
Kun Jeesus lähestyy meitä ja haluaa pestä jalkamme, tulisi sen tuntua meistä vaikealta. Sen ei tulisi kuitenkaan tuntua vaikealta siksi, että omavanhurskaina luulemme, ettemme ole jatkuvan pesun tarpeessa. Vaikeuden tulisi johtua siitä, että näemme Hänen todellisen arvonsa ja alentumisensa oman syntimme ja arvottomuutemme pimeää taustaa vasten, ja niin nöyrtyneinä, itsestämme täysin epätoivoisina mutta Häneen täyden toivomme asettaen huudahtaisimme: ”Herra, älä pese ainoastaan minun jalkojani vaan pese myös kädet ja pää.”