Tämä armo, Jumalan kirkkauden toivo (Room 5:1-5).
Roomalaiskirjeen viides luku alkaa sanoin: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo” (Room 5:1-2). On vaikuttavaa, miten johdonmukaisesti Paavali etenee kirjeessään. Hän ei pompi aiheestaa toiseen, vaan etenee systemaattisesti totuudesta toiseen. Kirjeen kolme ensimmäistä lukua käsittelevät sitä, miten niin julkijumalaton synnissä mässäilijä, kuin uskonnollinen, jumalisuuden ulkokuoren omaava ihminen, ovat molemmat synnin tähden täydellisesti turmeltuneita, täydellisen kykenemättömiä auttamaan itseään mitä pelastukseen tulee, ja niin he ovat kadotettuja syntisiä Jumalan vihan alla. Tätä taustaa vasten Paavali siirtyy kolmannen luvun lopussa käsittelemään sitä, miten vanhurskas Jumala voi antaa syntejä anteeksi kuitenkin itse pysyen vanhurskaana, ja teroittaa sitä, että pelastuminen tapahtuu yksin uskomalla Jeesukseen. Koko neljäs luku käsittelee uskosta vanhurskaaksi tulemista, ja meille selviää se, ettei kukaan ole ikinä voinut tulla Jumalan edessä vanhurskaaksi muutoin kuin Jumalaan uskomalla. Viides luku etenee tarkastelemaan sitä, mitä se tarkoittaa, että olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet.
On hyvä kiinnittää huomiota joihinkin ilmaisuihin. Paavali kirjoittaa, että ”olemme saaneet pääsyn tähän armoon.” Se viittaa asemaamme Jumalan edessä. Olemme uskossa saaneet pääsyn, Jeesuksen tähden ja Jeesuksen kautta, ei vain joskus tulevaisuudessa, vaan jo nyt, kun uskomme. ”Tämä armo” ei ole jokin tila, kuin huone, johon voisimme välillä astua sisälle ja välillä astua siitä ulos. Se ei ole on-off tila. Se ei ole tila, jossa kilvoittelisin pysyäkseni siinä. Minä en mene itse sen luokse, vaan se on tullut minun luokseni. ”Tämä armo” on muuttumaton asemamme uskovina Jumalan edessä; se on tila ”jossa me nyt olemme”, pysyvästi ja täydellisessä turvassa, Herran kukkarossa, Jumalan armon rikkauksista nauttien. Mikään luotu ei voi meitä erottaa Hänen rakkaudestaan, joka on Hänen armonsa tähden tullut osaksemme (Room 8:39). Kukaan ei voi riistää Jumalan lapsia Hänen kädestään, eikä Hän heitä ulos sitä, joka Hänen luoksensa tulee, ja joka tulee, sen Jeesus lupaa herättää viimeisenä päivänä (Joh 6:39,44).
Koska ”tämä armo” on tullut osaksemme, on meillä täydellinen, pysyvä ja kestävä rauha Jumalan kanssa. Tämän rauhan kestäväisyys ei perustu siihen, täytämmekö me jotkin rauhanehdot tai siihen, suostummeko elämään niiden mukaan. ”Meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.” Hänen uhrautumistaan meidän edestämme ja Hänen ylösnousemustaan ei voi tehdä tyhjäksi. Me olemme uskon kautta yhdistetyt Häneen ja niinpä kaikki, mitä Hän on tehnyt, nyt luetaan meidän hyväksemme. Me perimme kaiken mitä Hän perii, koska olemme kanssaperillisiä Hänen kanssansa. Ennen kuin uskoimme, me olimme Aadamissa, ja yhtä varmasti kuin perimme häneltä kuoleman, lankeemuksen ja tottelemattomuuden, niin nyt Jeesukseen yhdistettyinä perimme vanhurskauden, ylösnousemuksen, Jumalasta iloitsemisen, iankaikkisen autuuden jne. Rauhalla ei tässä tarkoiteta siis subjektiivista kokemustamme rauhasta, sillä se voi vaihdella suurestikin. Monesti unohdamme katsoa Kristukseen, ja Pietarin tavoin alammekin tuijottaa aaltoja, eli olosuhteita, tai vielä pahempaa, itseämme. Tällöin rauhattomuus ja levottomuus täyttää sielumme. Sitä objektiivista tosiasiaa, että uskovalla on pysyvä ja kestävä rauha Jumalan kanssa, ei kuitenkaan voi kukaan eikä mikään muuttaa. Jos olen Kristuksessa, on Minulla rauha Jumalan kanssa. Ei ole enää vihollisuutta minun ja Jumalan välillä, koska Hän, Kristus on ristillä juonut minun maljani ja tyydyttänyt Jumalan vihan.
Tässä armossa me nyt olemme, ja ”kerskauksenamme on Jumalan kirkkauden toivo.” ESV käännöksen mukaan Jumalan kirkkauden toivo on ilonamme; me iloitsemme toivostamme. Me emme iloitse vain jostakin, mikä ehkä joskus tulee olemaan meidän. Epävarma ilo ei olisi täyttä iloa. Me iloitsemme sanomattomalla, kirkastuneella ilolla, sillä me saavutamme uskon päämäärän, sielujemme pelastuksen. Me iloitsemme ja meidän ilomme on ankkuroitunut meidän toivoomme. Toivo sana merkitsee Uuden Testamentin kontekstissa aina luottavaista varmuutta. Sana ei pidä sisällään pienintäkään epävarmuuden mahdollisuutta. Toivomme Jumalan kirkkaudesta ei siis ole kuten toivomme siitä, että huomenna paistaisi aurinko. Kristus meissä on kirkkauden toivo. ”Se toivo meille on ikään kuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti, jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt, tultuaan ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan, iankaikkisesti” (Hebr 6:19-20). Myöhemmin Roomalaiskirjeessä Paavali esittää tulevan kirkastumisemme niin varmana, että hän kirjoittaa siitä imperfektissä. ”Jotka Hän on vanhurskauttanut, ne Hän on myös kirkastanut” (Room 8:30). Filippiläisille Paavali kirjoittaa samasta aiheesta: Jeesus ”on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla Hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi” (Fil 3:21). Tämä Jumalan kirkkauden toivo on tiivistetysti seuraavaa: ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan” (1Kor 13:12). Kerran saan elää tarkoitustani täydellisesti todeksi ilman niitä rajoitteita ja esteitä, joiden kanssa vielä ajallisessa elämässäni joudun kamppailemaan.
Tuo Jumalan kirkkauden toivo; kirkkaus, joka kerran tulee osaksemme, ei kuitenkaan ole ainut, mistä me saamme iloita. Kirkastumisella on myös ajallinen aspektinsa, eli meidän pyhityksemme. ”Meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset” (Room 5:3). Miten näin voi olla? Mitä ahdistuksella tässä tarkoitetaan? On selvää, että syitä ahdistuksille on monia. On ahdistusta, joka ei ole oma vikamme, vaan joka johtuu sairaudesta tai menetyksistä. Näissä lohdutuksenamme on Jumalan suvereenius. Mikään tapahtuma ei tule Hänelle yllätyksenä; Hän ohjaa kaikkia tapahtumia kaitselmuksen-, ja sallimuksensa sauvalla, ja lupaus kuuluu, että Hän vaikuttaa kaiken omiensa tosi parhaaksi. Koettelemukset ja ahdistukset eivät siis mitenkään välttämättä tarkoita, että Jumala olisi kaukana tai että saatana olisi päässyt voitolle. Ahdistukset eivät ikinä ole Jumalan omalle rangaistusta. Sitten on ahdistusta, joka on oma vikamme. Jos nimittäin elämämme keskiössä on oman mukavuutemme etsiminen, oman täyttymyksemme tavoittelu ja sydämemme on kiinni ajallisissa iloissa, saamme varmasti syödä ahdistuksen hedelmiä. Toisaalta Jumala on myös luvannut pitää omistaan kiinni ja kurittaakin heitä tarvittaessa, että he pysyisivät tiellä. Joskus ahdistukseen joutumisemme voi siis olla Jumalalta tulevaa kuritusta, josta Raamattu sanoo seuraavaa: ”Mikään kuritus ei tosin sillä hetkellä näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut” (Hebr 12:11). Saatamme olla ahdistuneita myös siksi, niin kuin aiemmin todettiin, että uskomme jonkun valheen ja katseemme ajautuu Kristuksen sijasta olosuhteisiin ja meihin itseemme. Paras lääke tulevaisuuden ja kuoleman pelkoon ynnä muihin vastaaviin on siis Jumalan Sanaan juurtuminen.
Tässä ei kuitenkaan tarkoiteta mitään jo edellä mainituista ahdistuksista. Vielä on ahdistus, josta me saamme iloita. Jeesuskin puhui tästä vuorisaarnassa: ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt 5:10). Autuas tarkoittaa siunattua, iloista, kadehdittavassa asemassa olevaa ja hengellisesti rikasta, jonka elämä, ilo ja tyydytys on Jumalan mielisuosiossa ja pelastuksessa ja siten tämä autuus on olosuhteista riippumatonta. Raamattu kehoittaa uskovia iloitsemaan silloin, kun ihmiset puhuvat heistä valhetellen kaikkinaista pahaa. Ahdistus, josta Paavali kehoittaa meitä iloitsemaan on siis ahdistusta, joka osaksemme tulee Kristuksen seuraamisen tähden. Paavalin käyttämä sana ahdistuksesta tarkoittaa puristuksesta johtuvaa painetta; sellaista painetta, jolla esimerkiksi puristetaan öljy ulos oliiveista tai mehu greipeistä.
Toteamme siis, että kun olemme tällaisessa ahdistuksessa, niin Jumala jalostaa meitä siinä, aivan kuin oliiveistakin jalostetaan niitä itseään hienompaa tuotetta, eli oliiviöljyä. ”Ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä”, engl. endurance, eli kestäväisyyttä ja kykyä pysyä vakaana suunnattomissakin paineissa antamatta periksi. Miten ihana ja lohduttava totuus ja lupaus tämä onkaan, etenkin sellaiselle uskovalle, joka on pelännyt tulevaisuutta ja sen sisällään pitämiä ahdistuksia. Jumala on ”kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala” (Room 15:5). Esimerkiksi Tessalonikan seurakunta joutui kestämään kovia vainoja niihin aikoihin, kun Paavali kirjoitti toisen kirjeensä heille. Mitä Paavali sanookaan kirjeensä alussa? Hän kertoo kerskaavansa eli iloitsevansa heidän kärsivällisyydestään ja uskostaan kaikissa vainoissa ja ahdistuksissa, joita heillä oli kestettävänä, ja vieläpä kiittelee sitä, miten erinomaiseksi heidän keskinäinen rakkautensa onkaan kasvanut juuri noissa olosuhteissa. Eivät Tessalonikan silloiset uskovat olleet muita parempia. Se, mistä Paavali heidän kohdallaan iloisi, oli Jumalan työ.
”Ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä.” Kreikan sana koettelemuksen kestämiselle tarkoittaa yksinkertaisesti koetta tai todistetta. Sanaa käytettiin metallien puhtauden testaamisesta. Jaakob kirjoittaa: ”Autuas se mies, joka kiusauksen kestää, sillä kun hänet on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Herra on luvannut niille, jotka Häntä rakastavat” (Jaak 1:12). Kultakin puhdistetaan tulessa, ja olemmehan me arvollisemmat. Kerran tuli tulee myös paljastamaan sen, millaisista materiaaleista itse kukin on elämänsä rakentanut, mutta myös jo ajassa erotellaan jyviä akanoista. Kylväjävertauksessa kallioiselle maaperälle kylvettyä siementä Jeesus selitti seuraavasti: ”Mikä kallioperälle kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja heti ottaa sen ilolla vastaan; mutta hänellä ei ole juurta itsessään, vaan hän kestää ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois” (Matt 13:20,21). Ne, joiden sydämen maaperää ei ole uudistettu kallioisesta hyväksi maaksi, eivät siis tuota hedelmää, vaan lankeavat pois. Koska he eivät todella ole Kristuksen omia, vaan kuten Kristityn Vaellus kirjan hahmo Taipuvainen, ei heitä koske lupaus siitä, että kaikki yhdessä vaikuttaa heidän parhaakseen. Me taas voimme iloita koettelemuksista—emme niiden itsensä tähden—vaan sentähden, mitä ne saavat aikaan. Jumala jalostaa omiaan niissä.
Koettelemuksen kestäminen saa aikaan toivoa. Miksi tai miten? Koska se on sitä, että hyvä puu kantaa hyvää hedelmää. Se on todiste aitoudestamme, eli siitä, että Herra on todella aloittanut hyvän työn meissä ja lupaapa vielä viedä sen päätökseenkin. En kuitenkaan iloitse siitä, että minä kestin, sillä ei minusta itsestäni ole lähtöisin kärsivällisyyteni, kestäväisyyteni tai toivo tulevasta kirkkaudesta. Ne ovat kaikki lähtöisin Jumalasta; ne ovat lahjoja, jotka Kristus on verellään minulle lunastanut.
Kun siis olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon ja olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, on ilonamme Jumalan kirkkauden toivo. Jumala on aloittanut meissä hyvän pyhittävän työnsä, eikä hyvä puu tule jäämään hedelmättömäksi. Jumala kasvattaa meitä Poikansa Jeesuksen Kristuksen kaltaisuuteen, ja kun Hänen työnsä etenee ja kun huomaamme kestävämme koetuksia, saamme iloita, emme itsestämme, vaan siitä, että Hän todella tekee työtään meissä ja jalostaa meitä. Ilomme on Jumalan kirkkauden toivo. Hän on vielä ”muuttava alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla Hän myös voi tehdä kaikki itselleen alamaiseksi” (Fil 3:21). Kerran saamme nauttia ja iloita Jumalan kirkkaudesta peittämättömin kasvoin, saamme nähdä kasvoista kasvoihin rakkaan Pelastajamme ja Kuninkaamme! Toivossa ei ole epävarmuutta! ”Toivo ei saata häpeään, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room 5:5).