Kasteasiaa
Joskus sylivauvojen kastamista puolustetaan vedoten siihen, mitä Raamattu kertoo kokonaisten perhekuntien kastamisesta. Tapauksissa ei kuitenkaan kerrota, minkäikäisiä jäseniä perhekuntiin kuului, joten puhe mahdollisesta vauvojen kastamisesta tässä yhteydessä on pelkkää arvailua. On kuitenkin hyvä käydä yksityiskohtaisesti läpi näitä tapauksia, jotta myös kastekäsityksemme voisi olla juurtunut Raamatun sanaan, eikä niinkään siihen, millaiseen käytäntöön olemme tottuneet. Näin osaamme kysyttäessä perustella uskomme Sanalla, joka onkin ainoa pätevä peruste uskollemme.
Ensimmäinen tapaus koko perhekunnan kastamisesta löytyy Apostolien tekojen kymmenennestä luvusta. Se kertoo Kornelius nimisestä sadanpäämiehestä, joka perhekuntineen oli ”hurskas ja Jumalaa pelkääväinen.” Taustana tälle tapahtumalle on seurakunnan synty helluntaipäivänä, Pyhän Hengen vuodatuksen yhteydessä. Helluntaina Pyhän Hengen kasteen saivat kuitenkin vain juutalaiset; Jeesuksen opetuslapset. Tämän tapahtuman jälkeen evankeliumi saavutti Samariassa asuvan sekakansan. Apostolien tekojen kahdeksannessa luvussa kerrotaan heistä, että ”kun he nyt uskoivat.. niin he ottivat kasteen” (Apt 8:12). Tässä jo saamme ensimmäisen vihjeen uskon ja kasteen oikeasta järjestyksestä. Lisäksi Samariassa oli noita Simonin tapaus, mikä selvästi osoittaa kasteen hyödyttömyyden, ellei sydäntä ole ensin Jeesuksen verellä puhtaaksi pesty ja uudistettu. Simonin kyllä kerrotaan uskoneen ja menneen kasteelle, mutta hetken päästä Pietari nuhtelee häntä, ymmärtäessään hänen todellisen tilansa, sanoen: ”Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä” (Apt 8:21).
Korneliuksen perhekunta on kertomus siitä, kuinka evankeliumi saavutti kolmannen ihmisryhmän, nimeltään Jumalaa pelkääväiset. He olivat pakanoita, jotka uskoivat Israelin Jumalaan, kuitenkaan läheisemmin liittymättä juutalaisuuteen. Tämä on syy poikkeukselliseen järjestykseen, eli siihen, että Kornelius perhekuntineen tuli ensin täytetyksi Pyhällä Hengellä ja vasta sitten heidät kastettiin. Tämä oli Jumalan merkki Pietarille ja hänen mukanaan Korneliuksen taloon tulleille juutalaisille—hehän eivät sääntöjensä mukaan saaneet edes vierailla pakanoiden luona—että Jumalan suunnitelmaan ei kuulunut lunastaa Pojassaan ainoastaan juutalaisia, vaan myös ihmisiä kaikista pakanakansoista. Nähdessään tapahtuneen, Pietari sanoi: ”Ei kaiketi kukaan voi kieltää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin” (Apt 10:47)? Jälkikäteen Pietari vielä selvensi asiaa juutalaisille, jotka kummeksuivat ja paheksuivat juurikin sitä, että Pietari oli vieraillut—kuten juutalaiset pakanoita kutsuivat—ympärileikkaamattomien luona. Hän sanoi: ”Koska siis Jumala antoi yhtäläisen lahjan heille kuin meillekkin, kun olimme uskoneet Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin mikä olin minä voidakseni estää Jumalaa” (Apt 11:17)? Pietari viittaa tähän tapaukseen myös myöhemmin, kun Jerusalemissa kokoonnuttiin selvittämään uskoontulleiden pakanoiden suhdetta Mooseksen lakiin. Hän sanoo: ”Te tiedätte, että Jumala jo kauan aikaa sitten teki teidän keskuudessanne sen valinnan, että pakanat minun suustani saisivat kuulla evankeliumin sanan ja tulisivat uskoon. Ja Jumala, sydänten tuntija, todisti heidän puolestansa, antaen heille Pyhän Hengen samoin kuin meillekin, eikä tehnyt mitään erotusta meidän ja heidän kesken, sillä Hän puhdisti heidän sydämensä uskolla” (Apt 15:7-9).
Mutta, kuten kysymyksemme kuuluu, kastettiinkohan Korneliuksen tapauksessa sylivauvoja? Se ei voi olla niin, sillä järjestys oli seuraava: Ensin Pietari julisti sanaa, jonka kautta Jumala herätti kuulijoissa uskon. Sitten Jumala vahvisti uskon todenperäisyyden painamalla heihin sinettinsä, eli vakuuden siitä, että Hän todella oli lunastanut nämä omakseen. He siis tulivat täytetyiksi Pyhällä Hengellä ja tässä tapauksessa se ilmeni uusilla kielillä puhumisena. Vasta kaiken tämän jälkeen he ottivat kasteen, joka, kuten myöhemmin tulemme huomaamaan, symboloi kaikkea edellä jo tapahtunutta. Kaste julistaa sitä, että uskova on yhdistetty sekä Kristuksen kuolemaan, että ylösnousemukseen, eikä se ole vain jotain, mitä minun olisi hyödyllistä itselleni uskotella vaan se on tosiasia. Palataksemme vielä kysymykseemme, niin eiväthän sylivauvat voi ymmärtää raamatunopetusta. Eiväthän he osaa vielä puhua, ja tässä tapauksessa koko perhe puhui Hengellä täyttymisen seurauksena kielillä.
Toinen tapaus, missä koko perhekunta kastettiin, löytyy Apostolien tekojen kuudennestatoista luvusta. ”Ja eräs Lyydia niminen purppuranmyyjä Tyatiran kaupungista, jumalaa pelkääväinen nainen, oli kuulemassa; ja Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vaarin siitä, mitä Paavali puhui. Ja kun hänet ja hänen perhekuntansa oli kastettu..” (Apt 16:14,15). Lyydian perhekunnasta ei kerrota tämän tarkemmin. Paavalin ja Silaksen kerrotaan vain vielä käyneen Lyydian kodissa, ”ja nähtyään veljet ja rohkaistuaan heitä he lähtivät pois” (Apt 16:40). Ehkä jakeessa mainitut veljet olivat Lyydian perhekuntalaisia? Jos näin oli, täytyi heidän olla ymmärtävässä iässä, että Paavalin ja Silaksen oli mahdollista heitä rohkaista, kuten kerrottua. Sanaa veljet myös käytetään Uudessa testamentissa vain uskovista. Ei siis liene syytä olettaa, että tässä olisi kastettu sylilapsia tai sellaisia, joilla ei vielä ole omaa henkilökohtaista uskoa.
Kolmas tapaus on vanginvartija ja hänen perheensä. Siitä kertoo samainen kuudestoista luku. ”Ja hän vei heidät ulos ja sanoi: ’Herrat, mitä minun pitää tekemän, että minä pelastuisin?’ Niin he sanoivat: ’Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi.’ Ja he puhuivat Jumalan sanaa hänelle ynnä kaikille, jotka hänen kodissansa olivat ja hänet ja hänen omaisensa kastettiin kohta” (Apt 16:30-33). Mitä tästä olisi ajateltava? Vanginvartija sai erityisluontoisen lupauksen koko hänen perhekuntansa pelastumisesta. Paavali saattoi puhua näin vain siksi, että Jumala oli hänelle siihen uskon antanut; uskon ja varmuuden, että näin tulisi varmasti tapahtumaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita meille sitä, että jokaisen meidän perhekunta tulisi varmasti pelastumaan vaikka sitä toivomme ja rukoilemmekin. Vanginvartijan perheenkin kohdalla järjestys oli kuitenkin hyvin selvä. Ensin Jumala sanansa kautta lahjoitti kuulijoille uskon, ja vasta sitten nämä ottivat kasteen.
Neljäs tapaus on Stefanaan perhekunta, jonka Paavali kertoo kastaneensa (1Kor 1:16). Perhekunta mainitaan myös saman kirjeen loppusanoissa: ”Mutta minä kehoitan teitä, veljet: te tunnette Stefanaan perhekunnan ja tiedätte, että se on Akaian ensi hedelmä ja että he ovat antautuneet pyhien palvelukseen” (1Kor 16:15). Jokainen voi itse arvailla, minkä ikäisiä ihmisiä Stefanaan perhekuntaan kuului, kun he yhdessä palvelivat toisia uskovia. Lienevätköhän vauvat siihen kykeneviä?
Edellä mainituista, sekä niistä mm. Apostolien tekojen kertomista kastetapahtumista, joissa ei puhuta kokonaisen perhekunnan kastamisesta, käy selvästi ilmi, että kaste kuuluu vasta semmoiselle, joka on jo henkilökohtaisessa uskossa. Tämän puolesta ei puhu ainoastaan Apostolien tekojen kuvaus alkuseurakunnan elämästä, vaan myös opetuskirjeet. Pietari kirjoittaa kirjeessään kasteen vertauskuvallisuudesta seuraavaa: ”Kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta. Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena—joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta—Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta” (1Piet 3:20,21). Ellemme kysy tässäkohden oikeita kysymyksiä, saatamme hämmentyä sanoista ”vesi nyt teidätkin pelastaa.” Onko siis todettava, että vedessä itsessään on jotakin mystisiä, pelastavia voimia? Eli vielä syvällisemmin sanottuna: voinko pelastua tekemällä jonkin teon? Voinko pelastua suorittamalla oikein jonkin rituaalin tai uskonnollisen harjoituksen? Voinko katsoa mihinkään itsestäni lähtevään, joko tekoon tai edes minusta löytyvän uskon määrään, ja sitten varmuudella tulla Jumalan eteen? Vastaus on selvä: en voi! Muutoinhan olisi apostolien teoissa kuvattu järjestyskin toinen.
Mainittua jaetta lukiessamme, kannattaa meidän kysyä, mistä, ja miltä pelastumista tässä oikein tarkoitetaan? Jakeen mukaanhan kaste on vertauskuva. Nooa ja hänen perheensä ”pelastuivat veden kautta,” veden, joka tuhotulvana ja Jumalan tuomiona hautasi alleen muinaisen maailman, joka oli tyystin turmellut itsensä synneissä. Vesi siis hautasi alleen vanhan, ja Nooa perheineen sai matkata arkin sisällä kohti uutta, mutta—ja tämä on tärkeää—vain siksi, että he olivat arkissa. Ilman arkkia Nooa perheineen olisi hukkunut samoin kuin kaikki muutkin. Mutta kun Nooa perheineen oli arkissa, oli heidän pelastumisensa Jumalan tuomiolta ehdottoman varma. Tätä tosiasiaa julistaa myös se, että Jumala itse sulki arkin oven. Arkki onkin ihana vertauskuva Kristuksesta ja siitä, miten me uskovat saamme olla kätkettyinä Häneen. Vain siksi, että olemme kätkettyinä Häneen, on Roomalaiskirjeen kahdeksannen luvun ensimmäinen jae totta kohdallamme. Mutta järjestys oli siis tämä: ensin mentiin arkkiin ja sitten tuli vesi huuhtomaan vanhan pois. Ensin siis tulee turvata Jeesukseen ja tulla uskoon, vasta sitten ottaa kaste, jonka kautta tunnustaudutaan Jeesuksen seuraajaksi. Kuten Pietari kirjoitti, kaste on myös ”hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta,” mutta kaiken tulee perustua ja tapahtua: ”Jeesuksen ylösnousemuksen kautta,” mitä upotuskasteessa uppeluksista ylösnouseminen voimakkaasti symboloi ja julistaa.
”Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme Hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä Hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room 6:3,4). Nämä jakeet eivät ensisijaisesti opeta kasteesta, vaan siitä todellisuudesta uskovassa, jota kaste sitten symboloi ja julistaa. Ottamalla kasteen uskova tunnustaa ikään kuin koko maailmalle, että tämä on totta hänessä. En ehkä voi oikein käsittää sitä, miten näin voi olla, tai että miten olen kätketty Jeesukseen, mutta jos olen uskossa, on tämä totta minussa, vaikka heikkoina ja synkkinä hetkinä se pois mielestä meinaa luisuakin eikä kokemukseni sen todellisuuden puolesta aina todistakaan. Siksi tarvitsemme muistutusta tästä, ja kun sen muistamme, saamme me sitä julistaa omaan elämäämme, sillä jos Jeesus todella kuoli puolestani, on tämä myös totta kohdallani! Silloin olen sisällisesti jo uudistettu eli ylösnostettu uuteen elämään Jumalan yhteydessä—eikä Jeesuksen veren tähden ole enää mitään estettä tielläni ettenkö voisi vaeltaa valkeudessa, Jumalan yhteydessä syntien tunnustamisen kautta!
Kasteessa veteen upottaminen merkitsee oman väärässäolon myöntämistä, syntien tunnustamista, sekä oman jumalattoman elämän tuomitsemista. Kasteen hautaan astuminen—niinsanotusti—julistaa sitä, mitä minä ansaitsisin. Mutta kiitos Jumalalle siitä, että ”niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.” Minua ei ole yhdistetty ainoastaan Jeesuksen kuolemaan, vaan samoin Hänen ylösnousemukseen, ja mitä muuta uskoontulo on, kuin uudestisyntymistä ylhäältä. Uskovana olen siis jo sisällisesti ylösnostettu uuteen elämään. Tätä uuteen elämään astumista julistaa juurikin uppeluksista nouseminen kasteessa. Vanha on todella saanut jäädä taakse. Olen siirtynyt pimeydestä valkeuteen, synnin orjuudesta vapauteen, perkeleen vallasta Jumalan lapseksi! Kun nyt kaste kaikkea tätä julistaa ja symboloi, niin ei kai mitenkään voida ajatella, että ensin tulisi ottaa kaste. Raamattu ei missään kohden opeta, että kaste uudestisynnyttäisi; että kasteen kautta syntyisi usko. Kasteen merkitys on ensisijaisesti siinä, että se julistaa kaikkea edellä kuvattua jo todella tapahtuneeksi uskovassa. Lisäksi se on hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta.