Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Lunastuksesta

Evankeliumi, Jumalan luonne, Lunastus

Lunastus (apolytrosis) merkitsee vapaaksi ostamista. Sanaa käytettiin sotavankien tai orjien vapaaksi lunastamisesta tai kun joku armahdettiin kuolemantuomion langettamisen jälkeen. Jumala on lunastanut meidät; se merkitsee sitä, että Hän on vapauttanut meidät tilanteesta, josta itse emme olisi pystyneet itseämme pelastamaan.

Me todellakin olimme kuolemaantuomittuja syntimme tähden. Uskosta osattomista Raamattu sanoo, että he ovat Jumalan vihan alla (Joh 3:36). Tietyssä mielessä siis ajallinen elämä on kuolemantuomion täytäntöönpanon odotushuone, jossa tosin nekin, jotka kadotukseen joutuvat, saavat kokea sitä, miten Jumala ajassa vielä on hyvä nurjillekkin.

Jumalan edessä koko ihmissuku on turmeltunut ja tämä turmelus juontaa juurensa paratiisiin. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.

Mitä tulee uskoomme ja elämäämme, kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi nousee se, kuka tai millainen on Jumala. Jumalan suhtautuminen syntiin ei ole neutraalia; Hän vihaa syntiä kaikissa sen ilmenemismuodoissa, ja, kuten Roomalaiskirjeen alussa sanotaan: ”Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan..” (Room 1:18).

Tilaamme ennen uskoontuloa havainnollistaa hyvin kertomus siitä, kun Jumala koetteli Aabrahamia. Voimme ymmärtää Vanhan Testamentin vertauskuvallisuutta Uuden Testamentin valossa.

Jumala sanoi Aabrahamille: ”Ota Iisak, poikasi jota  rakastat, ja mene Moorian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka Minä sinulle sanon. Varhain seuraavana aamuna Aabraham satuloi aasinsa ja otti mukaansa kaksi palvelijaansa sekä poikansa Iisakin, ja halottuaan polttouhripuita hän lähti menemään siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut. Kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä ja näki sen paikan kaukaa. Silloin Aabraham sanoi palvelijoilleen: ”Jääkää tähän aasin kanssa. Minä ja poika menemme tuonne rukoilemaan; sitten me palaamme luoksenne.” Ja Aabraham otti polttouhripuut ja sälytti ne poikansa Iisakin selkään; itse hän otti käteensä tulen ja veitsen, ja niin he astuivat molemmat yhdessä. Iisak puhui isällensä Aabrahamille sanoen: ”Isäni!” Tämä vastasi: ”Tässä olen poikani”. Ja hän sanoi: ”Katso, tässä on tuli ja halot, mutta missä on lammas polttouhriksi?” Aabraham vastasi: ”Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani.” Ja he astuivat molemmat yhdessä. Ja kun he olivat tulleet siihen paikkaan, jonka Jumala oli Hänelle sanonut, rakensi Aabraham siihen alttarin, latoi sille halot, sitoi poikansa Iisakin ja pani hänet alttarille halkojen päälle. Ja Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa. Silloin Herran enkeli huusi hänelle taivaasta sanoen: ”Aabraham, Aabraham!” Hän vastasi: ”Tässä olen.” Niin hän sanoi: ”Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt Minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt Minulta ainokaista poikaasi.” Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Ja Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta.” (1Moos 22:1-13).

Menemättä sen tarkemmin kertomuksen taustoihin, voimme nähdä Iisakissa kuvan itsestämme ilman Jeesusta. Iisak matkalla Moorian vuorelle edustaa jokaista ei uskovaa. Moorian vuori taas edustaa viimeistä tuomiota, Jumalan oikeudenmukaista rangaistusta, niin kuin Raamattu sanoo: ”Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa” (2Kor 5:10). Polttouhripuut; ne puut, joiden päällä uhrauksen tuli tapahtua, ovat kuin meidän syntimme ja syyllisyytemme Jumalan edessä. Kulkiessaan kohti tuomion paikkaa, kantoi Iisak itse selässään noita puita.

Voimme vain kuvitella sitä kauhua, jonka vallassa Iisak oli sidottuna alttarin polttouhripuiden päällä, katsellessaan kun hänen isänsä kohotti veitsen antaakseen kuolettavan iskun.

Kun luemme tätä kertomusta, tulee mieleemme ehkä ajatus siitä, että Jumala on epäreilu tai epäoikeudenmukainen, kun Hän vaati Aabrahamilta moista. Ehkä sanat helvetti ja Jumalan viha myös kalskahtavat ikävästi korviimme. Näiden asioiden hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat kuitenkin välttämättömiä evankeliumin ymmärtämisen kannalta. Jeesus itse sanoi, etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat, ja, että Hän oli tullut etsimään sitä, mikä oli kadotettu. Jos joku tulisi riemuiten kertomaan sinulle, ettet sairastakaan enää syöpää, pitäisit kertojaa vain kahelina; ei uutinen olisi sinulle evankeliumia, ilosanoma. Mutta jos todella tietäisit sairastavasi syöpää, olisit vastaanotolla, ja sitten lääkäri yhtäkkiä ryntäisi huoneeseen huutaen: sinulla ei olekaan syöpää, se on kadonnut! Silloin riemuitsisit todella! Mitä tulee tähän syöpään, Raamattu sanoo, että ”Se sielu, joka syntiä tekee—sen on kuoltava” (Hes 18:4).

Ymmärrätkö, miksi synti on niin vakava asia? Mitä ovat ne tekijät, mitkä tekevät siitä niin vakavan? Entä mitä on synti?

Synti ei ole vain jotakin ulkoisia tekoja, kuten juopottelua, seksuaalisissa himoissa rypemistä tai valehtelua. Se ei myöskään rajoitu vain ajatusmaailman tasolle itsekkyyteen, omahyväisyyteen ja ahneuteen. Synnin olemus on jossain syvemmällä. Se on jotakin joka tahraa koko olemustamme. Voisimme puhua tässä vertauskuvallisesti sydämestä. Synti on Jumalasta pois kääntynyt persoonallisuus. Synti on halua olla itse itselleen oma jumala. Synti on sitä, ettei rakasta eikä kunnioita Jumalaa. Se on sitä, että ei kiitä eikä palvo Häntä—ja sehän on tarkoitus, johon Jumala meidät loi ja suunnitteli.

Mikä saattaisi olla kaikkein suurin synti? Entä minkä Raamattu sanoo suurimmaksi käskyksi?

”Rakasta Herraa sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi” (Matt 22:37).

Voimme ajatella, että suurin synti on suurimman käskyn rikkomista. Onhan synnin taustalla aina myös valinta rakastaa nautintoa, itseä jne, enemmän kuin Jumalaa.

Suurin käsky yksin riittäisi tuomitsemaan jokaisen meistä kadotukseen. Kukaan meistä ei ole ikinä täyttänyt sitä. Emme ole ikinä antaneet Jumalalle sitä, mitä Hän ansaitsisi; sitä, mikä vastaisi Hänen todellista arvoaan.

Kolossalaiskirje 1:6 puhuu Jumalan armon tuntemisesta totuudessa. Tämä on erittäin tärkeää, sillä ellemme ensin tunne totuutta ihmisestä hänen langenneessa tilassaan ja totuutta siitä, millainen on se Jumala, jolle meidän on tehtävä kerran tili itsestämme, emme voi myöskään syvällisesti arvostaa sanomaa rististä!

Toisesta Mooseksen kirjasta löytyy eräs hyvin mielenkiintoinen katkelma, jossa Jumala itse antaa todistuksen itsestään. Hän sanoo Moosekselle: ”Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa, joka pysyy armollisena tuhansille, joka antaa anteeksi pahat teot, rikokset ja synnit, mutta ei kuitenkaan jätä rankaisematta..” (2Moos 34:6-7). Huomasitko näennäistä ristiriitaa, jonka lukemamme jakeet sisältävät? Niissä sanottiin, että Jumala antaa anteeksi, muttei kuitenkaan jätä rankaisematta. Miten nämä molemmat voivat olla totta yhtä aikaa? Pyhyytensä tähden Jumala vihaa syntiä ja haluaa rangaista siitä. Armollisuutensa tähden Hän taas haluaa antaa anteeksi. Toisaalla taas sanotaan, että Jumala on uskollinen, eikä itseänsä kieltää saata, mikä tarkoittaa sitä, ettei Hän voi laskea syrjään vihaansa rakastaakseen, taikka laskea syrjään armollisuuttaan vihatakseen. Hän toimii jatkuvasti koko luonteensa täyteydessä. Tämän ymmärtäminen on vaikeaa. Mutta miten siis voimme pelastua? Miten voisimmekaan päästä osallisiksi Jumalan pyhästä ja oikeudenmukaisesta rakkaudesta?

On vain yksi mahdollisuus.

Kuten jo luimme kertomuksesta Aabrahamista ja Iisakista: ”Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan.. Ja Aabraham.. otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta” (1Moos 22:13).

Tässä näemme kuvan Jeesuksesta, virheettömästä uhrikaritsasta. Hän jätti taivaan kirkkauden ja astui alas kirotun maan päälle. Hän otti yllensä ihmisluonnon vajavaisuudet ja heikkoudet, ja eli koetellun ja kiusatun elämän. Elämänsä joka hetkenä Jeesus piti lain täydellisesti: Hän rakasti Herraa Hänen Jumalaansa kaikesta sydämestään. Hän oli täysin synnitön. Hänet ristiinnaulittiin ja ristin puulla Hän kantoi kaikki syntimme.

”Rangaistus oli Hänen päällänsä, että meillä rauha olisi” kirjoittaa Jesaja, joka profetoi tapahtumasta ehkä noin 800 vuotta aikaisemmin—en ole vuosista varma.

Toisesta korinttolaiskirjeestä löydämme jakeen, joka luultavasti kaikkein parhaiten kuvaa, mitä ristillä tapahtui: ”Sen (Jeesuksen), joka ei synnistä tiennyt, Hän (Jumala) meidän tähtemme teki synniksi, että me Hänessä (Jeesuksessa) tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi” (2Kor 5:21). Psalmeissa samaa tapahtumaa kuvataan runollisesti ja profetaallisesti: ”Armo ja totuus tapaavat toisensa täällä, vanhurskaus ja rauha antavat suuta toisillensa” (Ps 85:10). Vain ristinpuun kautta voi Jumalan armo tulla peittämään kaiken sen, mikä on totuus meistä ja synnistämme. Vain Jumalan armo voi rauhoittaa sydämemme, kun kohtaamme totuuden Jumalasta ja Hänen pyhyydestänsä. Vain Jeesus saattoi uhrillaan tyydyttää Jumalan vanhurskauden vaatimukset, niin, ettei Häneen uskovien tarvitse pelätä enää tuomiota, vaan heidän sydämissään saattaa asua rauha!

Ristillä Jeesus otti paikkamme; Hän joi Jumalan vihan maljan tyhjäksi meidän edestämme, jotka olisimme sen ansainneet. ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat” (Room 8:1).

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).