Tutkielma luomisesta, valkeudesta ja pimeydestä
Teksti sai alkunsa keskustelusta, jota kävin ystäväni kanssa siitä, loiko Jumala pimeyden ennen valkeutta, tai loiko Jumala pimeyttä ylipäänsä ollenkaan.
”Alussa loi Jumala taivaan ja maan” (1Moos 1:1). Englanninkielisistä ainakin Amplified versio sanoo ”the heavens.” Raamattu ei siis sano Jumalan luoneen ensin pimeyttä. Ensin Hän loi taivaat. Itse Hän tietysti oli olemassa ikuisesti, ennen kuin taivaita olikaan, Raamattu sanookin, että ”taivasten taivaisiin Sinä et mahdu.”
”Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä” (1Moos 1:2). Amplified bible kääntää jakeen: ”Ja maa oli ilman muotoa ja kuin tyhjä joutomaa.” Syvyys tarkoittanee tilaa, avaruutta; Jumala ei vielä ollut luonut valoa. Ei Jumala toki itse luotua valoa tarvitse, eikä tarvinnut sitä luomisessakaan, sillä pimeyskään ei ole Jumalalle pimeä (Ps 139:12). Jumala loi valon koska se on Hänestä hyvää. Ennen kuin Jumala sanoi: ”Kokoontukoot vedet, jotka taivaan alla ovat, yhteen paikkaan, niin että kuiva tulee näkyviin” (1Moos 1:9), oli koko maa veden peitossa. Jumalan Hengen kerrotaan siis jakeessa kaksi liikkuneen maata peittävän veden yllä.
Mitä oli se pimeys, joka oli syvyyden päällä? Onko pimeydellä olemusta? Onko pimeys luotu, vai kuvaako se vain terminä ’ei-olevaa’ tässä? Oliko pimeys syvyyden päällä jo ennen kuin Jumala loi taivaan ja maan? Ehkä ei syvyyden päällä, koska ennen luomista ei mitään syvyyttä ollut; mutta oliko pelkkä pimeys, eli ’ei-mitään’ ennen luomistakin jo? Helposti ajattelisimme että näin oli, koska valoa ei vielä oltu luotu; mitä muuta silloin saattoi olla kuin pimeyttä—jos sillä nyt on olemusta.
Kaiketi, jos pimeydellä ei ole olemusta, ei sitä myöskään ole luotu, koska kaikki, mitä on luotu, on olemassa. ”Jumala erotti valkeuden pimeydestä” (1Moos 1:4), mutta pimeys ei ole jotakin, mikä saa valon häviämään tai vähenemään yön ajaksi; valonpuute aiheuttaa pimeän. Ennen kuin Jumala loi valon, oli siis pimeä, mutta ei se ollut jotakin, mitä olisi voitu nähdä, maistaa, haistaa tai tuntea.
Pimeys, jonka sanotaan olleen syvyyden päällä, ei myöskään voi tarkoittaa mitään pahaa, sillä kaikki, mitä Jumala loi, oli hyvää, eikä luodun—näkyväisen tai näkymättömän—lisäksi ole olemassa mitään muuta kuin Luoja, ja Hän on Hyvä. Persoonallinen paha on siis peräisin Jumalan luomasta hyvästä, joka turmeltui; mitään pahaa Jumala ei luonut.
”Mikä on tie sinne, kussa asuu valo, ja missä on pimeyden asuinsija” (Job 38:19)? Pimeys on siellä, missä ei ole valoa. Pimeydellä ei siis ole ”sijaa” jonka voisi nimetä, paikkaa, jossa se aina olisi.
Mutta minkä takia avaruus on aina pimeä? Siksi, ettei avaruus ole mitään, vaikka avaruudessa onkin kiviä, planeettoja ja tähtiä. Valo tosin kulkee avaruuden halki, muttei sitä voi nähdä matkalla; on ainoastaan mahdollista nähdä sen lähde ja sen kohde. Se, mikä avaruuden objekteissa on kohti valoa on valoisa, kun taas se, mikä on poispäin valon lähteestä, on pimeä. Mistään objektista ei kuitenkaan voida sanoa, että se olisi ominaisuudeltaan pysyvästi pimeä.
Samoin ihmisistä ne, jotka ovat Jumalasta poiskääntyneitä, ovat pimeydessä; heillä ei ole yhteyttä Jumalaan, sillä yhteys Jumalaan on vain valossa vaeltamisessa (1Joh 1:6-7). Pimeys on vastakkaista sille, mitä Jumala on, Hän, ”valkeuksien Isä” (Jaak 1:17). Ihminen, joka on pimeydessä, ei heijasta sitä, mitä Jumalassa on, valkeutta.
Hengellisestä pimeydestä ja valkeudesta Raamattu sanoo myös: ”Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi on terve, niin koko sinun ruumiisi on valaistu. Mutta jos silmäsi on viallinen, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys (Matt 6:22-23)! Silmä ruumiin lamppuna viitannee tässä ihmisen henkeen (kts. Snl 20:27). Jos siis Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valkeus pimeydestä’, ei ole loistanut sydämiimme, niin että Jumalan kirkkauden tunteminen Kristuksen kasvoissa levittäisi valoaan, niin me olemme hengellisessä pimeydessä. Pimeys ihmissydämmessä siis kuvaa sitä, että Jumalan valo ei ole saanut loistaa sinne; sellainen sydän on hengellisessä mielessä kuollut ja ilmentää ”pimeyden hedelmättömiä tekoja.”
”Ja tämä on se sanoma, jonka olemme Häneltä kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei Hänessä ole mitään pimeyttä” (1Joh 1:5). Jumala on se kuka Hän on. Kaikkea sitä, mitä Hän on, kutsutaan valkeudeksi (esim. hyvyys, puhtaus, vanhurskaus), kun taas se, mikä on Hänen luonteelleen vastakkaista, on pimeyttä. Hän on standardi kaikelle.
Tie hengellisestä pimeydestä valoon, Jumalan yhteyteen on vain Jeesuksessa; Hän astui alas taivaasta ihmiseksi pukeutuneena, loistaakseen valoa pimeyteemme; pelastaakseen kuoleman varjon laaksoista meidät, jotka olimme kaikki poispoikenneita ja Jumalan kirkkautta vailla. Hän ”itse kantoi meidän syntimme ruumiissaan ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja Hänen haavainsa kautta te olette paratut. Sillä te olitte eksyksissä kuin lampaat, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö” (1Piet 2:24-25).
Todellinen hengellinen valo ei loista missään muualla kuin Kristuksen Jeesuksen kasvoilla. Hän on se, joka on kukistanut kuoleman ja pimeyden ja voi tuoda totisen valkeuden ihmissisimpään. Hän voi ottaa synteihin kuolleen kivisydämen pois uudestisyntymättömän ihmisen rinnasta ja antaa tilalle uuden, elävän sydämen, joka kykenee heijastamaan Jumalan kirkkautta. Me kaikki, joiden kohdalla tämä on totta, saamme katsella ”Herran kirkkautta kuin kuvastimesta ja muuttua saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki” (2Kor 3:18). On ihmeellistä vaeltaa valkeudessa, tietäen, ettei siltikään ansaitsisi mitään muuta kuin uloimman pilkkopimeän ja hammastenkiristelyn ikuisessa tulessa. On ihmeellistä olla armahdettu syntinen; olla sisällisesti uusi, vielä vanhassa tomumajassa, jonka kohta saa vaihtaa kirkkaaseen ylösnousemusruumiiseen!