Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Rakkaudesta

Rakkaus, Evankeliumi, Jumalan rakkaus, Mitä rakkaus on

Miten surkeaa olisikaan ajatella ja uskoa, että rakkaus on vain tiettyjä kemiallisia reaktioita ja sähköisiä impulsseja aivoissa. Eikö se olisikin koko asian väärinymmärtämistä? Selitän mitä tarkoitan. Tuuli heiluttaa puiden oksia, mutteivät nuo heiluvat oksat ole itse tuuli; ne ovat vain näkyvä, havaittavissa oleva vaikutus eli seuraus sille, että tuulee. Eikö asia ole tismalleen samoin aivojemmekin kanssa? Eikö rakkaus ole se, joka saa nuo reaktiot ja impulssit aikaan? Eikö rakkaus siis ole syy, reaktiot ja impulssit vain seurausta sille?

Onko rakkaus siis yhtä ailahtelevaa, kuin tuuli. Puhaltaako se vain missä tahtoo, miten tahtoo ja milloin tahtoo? Onko rakkaus vain jotakin, mikä johtaa ihmiset yhteen, mutta katoaa viimeistään tuhannen päivän kuluttua? Onko rakkaus vain suvunjatkamisvietti? Vaikka omassa kokemuspiirissämme vastaus kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin olisikin ’kyllä’, olemme hyvinkin voineet erehtyä. Emmehän me edes tiedä, mitä tuuli varsinaisesti on, vaikka tieteellisiä teorioita sen synnylle saattaa ollakkin.

Kysymme siis tässä, etteikö ole mitään pysyvää, mitään kestävää perustaa? Onko todellisuus vain jatkuvaa muutosta ja ailahtelua eetterissä; sattumaa ja merkityksetöntä? Kiitos Jumalalle, ettei näin tarvitse olla! Tosin se, joka näin uskoo, on kuin myöhäissyksyn kuiva lehti, jota tuuli ajaa ja heittelee; mistä se saattaisi löytää lohdutuksen? Siitäkö, että se saattaisi hetkeksi takertua toiseen samanlaiseen, kellastuneeseen ja haalistuneeseen lehteen, kunnes tuuli taas paiskaisi ne erilleen.

Se, että me olemme ailahtelevaisia ja alttiita muutokselle, kertoo vain siitä, että olemme luotuja. On kuitenkin olemassa Luoja, Jumala. Hänen olemuksensa on iankaikkinen ja muuttumaton. Hän on kaiken alkulähde, sillä ennen kuin mitään muuta oli, Hän oli. Hän on kaikkeuden Luoja, muttei Hän luonut tarpeesta, vaan pikemminkin ilosta. Hän, Jumala, myös kertoo Raamatussa olevansa rakkaus. Se, mitä rakkaus todella on, ja miten se toimii, se siis löytyy Hänestä. Rakkaus ei siis ole Jumala, mutta Jumala on rakkaus. Se, mitä elämissämme kutsumme rakkaudeksi, kohdistuipa se sitten luomakuntaan tai toiseen ihmiseen, on todellista rakkautta siinä määrin, kuin se on totta Jumalassa.

Näin päädymme siihen, että ”rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii..” (1Kor 13:4-7). Rakkaus siis on jotakin, mikä on totta Jumalan varsinaisessa olemuksessa; se leimaa Hänen luonnettaan. Menemme kuitenkin pahasti harhaan, jos yritämme mahduttaa Jumalan siihen, mikä on oma käsityksemme rakkaudesta, sillä Hän on rakkauden mitta—emme me, eivätkä tunteemme tai kokemuksemme. Väärät käsitykset, joita niin helposti muodostamme, johtuvat mm. siitä, että me olemme moraalisesti langenneita olentoja, kun Jumala taas on moraalisesti täydellinen. Jumala itse on hyvyyden mitta. Siispä se, mitä Hän on, on hyvää, ja kaikki Hänen luonteelleen vastakkainen on pahaa. Jumalan rakkaus siis on rakkautta hyvään, eli hyvää rakkautta. Asiat, joita me rakastamme ja joihin me niin useasti olemme mieltyneitä, osoittavat sen, kuinka synti on vääristänyt ja kierouttanut rakkauden ilmenemistä meissä. Tästä syystä emme saata pitää itseämme arviointimme perustana. Samasta syystä tarvitsemme objektiivista totuutta kasvualustaksemme, jotta kasvumme ja kehittymisemme ihmisinä voisi olla tervettä. Relativismi taas on vain loputtoman upottava suo, jonne miljoonat ”jumalat” vajoavat.

Jos olemme ajattelussamme päässeet näin pitkälle, saatamme voida myöntää tarvitsevamme Jumalaa. Tämä kuitenkin vaatii ääretöntä nöyryyttä. Niinpä on mitä luultavinta, että ylpeytemme koettaa meitä estää, koska synnin syvin olemus on halussa olla riippumaton ja vapaa Jumalasta; olla itse itselle oma jumalansa. Synti ei tosin ole vain moraalista alimittaisuutta ja kapinaa maailmankaikkeuden Ylläpitäjää vastaan; se ei ainoastaan passiivisesti erota Jumalasta, vaan on jotakin, mikä tahraa uudestisyntymättömän ihmisen tahtokeskusta, ja mitä Jumala aktiivisesti vihaa. Näin siksi, että Jumalan rakkaus ei ole meidän sentimentaalisuutemme kaltaista. Hänen rakkautensa ei suvaitse syntiä, tahi hyväksy pahaa. Hänen rakkautensa on täysin moraalisesti puhdasta ja oikeamielistä.

Jumalan luonnetta leimaa kuitenkin vielä yksi piirre, jota vielä ei ole mainittu, nimittäin armollisuus. Se ilmenee siinä, että ”niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh 3:16). Emme saa vääntää jaetta tarkoittamaan yksinkertaisesti sitä, että ”Jumala rakastaa maailmaa.” Jos ajattelisimme jakeen ysinkertaisesti tarkoittavan tätä, tekisimme sille vääryyttä. Meidän tulisi lukea jae sen valossa, mitä Raamatun valossa voimme Jumalan luonteesta kokonaisuudessaan tietää. Silloin saattaisimme ymmärtää tuon jakeen jokseenkin näin: Jumala ei suoranaisesti rakasta maailmaa, mutta Hänen rakkautensa ilmestyy; se tunkeutuu maailman pimeyden keskelle Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, niin että se, joka Häneen turvaa, saa syntinsä anteeksi ja tulee Jumalan rakkaudesta osalliseksi. Tällä tavoin Jumala siis rakastaa maailmaa, mutta, ja huomatkaamme ero: Hän ei rakasta sitä suoranaisesti, eli siten, että Hän olisi mieltynyt maailman ja ihmisten syntiseen tilaan. On myös huomioitava, että Joh 3:16 puhuu Jumalan rakkaudesta imperfektissä. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että Jumalan rakkaudessa olisi tapahtunut muutosta. Se yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa suurempaa todistusta Jumalan rakkaudesta meidän näkyväisessä todellisuudessa, kuin Jeesuksen kuolema ristillä ja Hänen ylösnousemuksensa; ei myöskään ole muuta tietä Jumalan rakkauden yhteyteen, kuin usko ja turvaaminen ristin sovitustyöhön. Kuinka suurena näyttäytyykään Hänen rakkautensa juuri ristillä!

Tämä kirjoitelma lienee sopiva lopettaa Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä, neljännestä luvusta, jakeista 6-10 löytyviin ajatuksiin: ”Me olemme Jumalasta. Joka tuntee Jumalan, se kuulee meitä; joka ei ole Jumalasta, se ei kuule meitä. Siitä me tunnemme totuuden hengen ja eksytyksen hengen. Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme Hänen kauttansa. Siinä on rakkaus—ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että Hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).