Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Room 6:1-5

Roomalaiskirje · Room 6

”Mitä siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi” (Room 6:1)?

Jumala ei muutu, eikä siis Hänen armonsakaan muutu, vahvistu tai heikkene, suurene tai vähene. Roomalaiskirjeen viidennen luvun loppu sisältää paljon vastakkainasettelua ja ilmituo suuren kontrastin vanhan ja uuden, kuoleman ja elämän välillä. Mitä ilmeisempää on ollut synti, sitä suuremmalta näyttää armo, koska silminnähtävä ulkoinen muutos on ollut niin suuri. Tällä on myös toinen ulottuvuus; ihmisen oma kokemus. Jeesus sanoi: ”joka sai paljon anteeksi, rakastaa paljon.” Kysymys siis kuuluu: kuinka kirkkaana minä näen kontrastin vanhan ja uuden, peräti kuoleman ja elämän välillä. Mitä syvemmin siis ymmärrän sen, kuinka paljon olen saanut anteeksi, sitä syvemmin rakastun Jumalaan.

Tie, jolla voimme rakastua Jumalaan syvemmin, ei kuitenkaan ole synnin tie. Armon funktio ei ole se, että se jättäisi meidät synteihimme, yhtä avuttomiksi kuin ennenkin. Armo siis ei ole hyvä uutinen siksi, että se tekisi kahdella tiellä kulkemisen mahdolliseksi, vaan siksi, että se johtaa meidät elämään Jumalan yhteydessä. Synti on vastakkaista tälle; se on kuolemaa pois Jumalasta. Armon suuruus on siinä, että minä, joka olin synneissäni; hengellisessä kuolemassa, nyt elän vapaana synnistä ja sen tuomasta rangaistuksen pelosta. Jos nyt vielä synnissä kompuroisinkin, ei se voisi muuttaa asemaani Jumalan edessä; olen armahdettu Jumalan lapsi.

”Pois se! Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä” (Room 6:2)?

Asia on selvä; kuollut ei enää elä, eikä Jumalan oma iloitse armosta siksi, että sen avulla hän välttää helvetin, mutta saa yhä pysyä synnissä. Armo on hyvä uutinen niille, jotka ovat tulleet vihaamaan syntiä, sillä synti erottaa Jumalasta. Armo on hyvä uutinen siksi, että se lopulta vie ihmisen taivaaseen, jossa ei ole syntiä. Jos rakastaisin syntiä, en voisi rakastaa Jumalaa, sillä Jumala vihaa syntiä. Se, joka ei todella ole saanut maistaa Jumalan elämää, kysyy: miksi Jumala on kieltänyt kaiken hauskan. Tosiasiassa juuri ihmisessä oleva himo houkuttaa häntä tekemään sitä, minkä Jumala on kieltänyt, ja sen tekeminen johtaa eroon Jumalasta ja siksi myös eroon todellisesta kestävästä ilosta ja onnesta. Sallittu ei tuota himolle nautintoa, sillä synnin olemus on aina kapina Jumalaa vastaan. Mutta se, joka on kuollut himoilleen ja synnille, löytää nyt onnen, ilon ja autuuden Jumalasta, ja elämästä, joka on Jumalalle otollinen.

”Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä,” emme enää elä siinä, niin että se meitä hallitsisi, tai niin, että olisimme kuuliaiset sen himoille, sillä emme ole jääneet kuolemaan; olemme kuolleet pois kuolemasta, ja meidät on tehty eläviksi ”elääksemme Jumalalle” (Gal 2:19). Armo on siis hyvä uutinen niille, jotka ovat tulleet inhoamaan syntiä, koska synti on vastakkaista kaikelle sille, mitä Jumalassa on; niille, jotka kaipaavat kuollakseen päästä lähelle Jumalaa ja elää Hänen yhteydessään.

”Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme Hänen kuolemaansa kastetut” (Room 6:3)?

Olemmeko siis ymmärtäneet sen, kuinka kaste julistaa, ja on symboli näistä samoista hengellisistä totuuksista. Jeesus otti meidän paikkamme; ristillä Hän nieli Jumalan vihan raivoavan myrskyn, joka muuten olisi hukuttanut meidät. Jeesus kuoli ja Hänet haudattiin. Hautaaminen seurasi tuomiota. Kasteelle meno on siis sen julistamista, että vanha, entinen eletty elämäni—sen perusteella ansaitsisin tuomion; ikuisen kuoleman helvetissä. Kasteelle meno on siis suostumista siihen, että Jumalan laki on oikeassa, minä väärässä. Mitään tästä en kuitenkaan uskaltaisi tunnustaa, ellei toivoni olisi evankeliumissa; siinä, että rangaistus oli Hänen päällänsä, että meillä rauha olisi; että Jeesuksen täydellinen uhri todella riitti; se kelpasi Jumalalle ja merkiksi siitä Jumala herätti Poikansa kuolleista. Kaste julistaa sitä hengellistä totuutta, että minut on nyt yhdistetty Kristuksen kuolemaan, sillä Hän kuoli minun kuolemani, ettei minun tarvitsisi sitä kuolla, mutta myös ylösnousemukseen, ja siinä on toivoni, että niin kuin Jumala kerran herätti Poikansa Jeesuksen, niin Hän tulee minutkin kerran herättämään ylösnousemukseen kuolleista, kunhan vain nyt uskon Hänen Poikaansa.

”Niin olemme siis yhdessä Hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos me olemme Hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa” (Room 6:4-5).

Me kaikki, jotka olemme Kristuksessa, olemme ”Hänen kanssaan haudatut,” olemme siis ”yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa.”  Kristus samaistui meihin. Hän otti paikkamme kirouksen ja vihan alaisina. Hän kärsi kuolemamme ja kantoi rangaistuksemme. Uskon kautta me olemme samaistuneet Häneen—Hän vie meidät läpi kuoleman vahingoittumattomina, ja ”niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta,” samoin meidätkin on herätetty hengellisestä kuolemasta, ja niinpä sen seurauksena ”samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman,” sillä olemme yhteenkasvaneita Häneen ”myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa.”  Jos siis olemme Hänessä, me olemme kuolleita ja haudattuja, mutta myös ylösnousseita ja uudessa elämässä; olemme kaikkea tätä yhtä aikaa.

Jos siis tiedämme ja uskomme Hänen kuolleen edestämme, niin me olemme Hänessä ja ”meidän vanha ihmisemme on Hänen kanssaan ristiinnaulittu” ja niin kuin Hän on ylösnoussut, niin olemme mekin sisällisesti ylösnostettuja kuolemasta elämään; olemme asetetut taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa. Hän on tullut ja kukistanut synnin olemuksen sisimmästämme, ”että synnin ruumis kukistettaisiin,” että olisimme vapaat synnin orjuudesta.

Jeesuksen omina olemme kuin kaupunki, joka ennen ilkeän sijaishallitsijan johtamana kapinoi oikeaa kuningastaan vastaan, mutta sittemmin antautui kuninkaalle kuultuaan tämän suunnitelmista tulla kaikella sotajoukollaan kukistamaan kaupunkia. Se tapahtui siten, että kaupunkilaiset avasivat portit kuninkaalle, niin että tämä pääsi sisälle; itse he eivät mahtaneet mitään pahalle sijaishallitsijalleen, vaikka olivatkin lopen uupuneita tämän määräysten toteuttamiseen. Hyvyydessään ja laupeudessaan kuningas armahti kaupunkia, mutta heitti sijaishallitsijan, sekä kapinan lietsojat ja aiheuttajat ulos kaupungin valtaistuimelta; Hän itse istuutui tuon kaupungin valtaistuimelle ja on nyt sen Herra. Sijaishallitsijan ja tämän palvelijoiden viha kuningasta kohtaan ei kuitenkaan laantunut, vaikka tämä valtavaa armollisuutta osoittikin. Edelleen nämä kapinan johtajat kuiskuttelevat kaduilla valheita kuninkaasta, ja koettavat muokata yleistä mielipidettä kuninkaan vastaiseksi. Kaupunki ei enää ole kapinalliskaupunki, vaan kuninkaan kaupunki. Silti kapinahenki kytee pimeillä kujilla ja koettaa nostaa päätään. Tämän vertauksen selitys on se, että Jeesuksen omina on synnin olemus sydämistämme kukistettu; synti ei enää meitä hallitse, eikä meidän tarvitse olla kuuliaisia sen himoille. Saamme elää uutta elämää, jossa Jeesus istuu sydämemme valtaistuimella. Jumala on vuodattanut rakkauden sydämiimme, sekä antanut voiman elää Hänelle kuuliaisesti. Taistelu on kuitenkin edelleen käynnissä, sillä vaikka synti onkin voitettu, on se yhä läsnä. Kuninkaamme päämääränä on puhdistaa kaupungin joka katu kapinan saastutuksesta, sillä se vain haittaa kaupungin onnea ja menestystä. ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisissa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne , kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle” (Room 6:12-13).

Käsittääkseni koko kuudes luku on edellisen vertauksen havainnollistaman uuden tilanteen läpi käymistä. Seitsemäs luku jatkaa samaa, mutta kertoo myös siitä, kun usein erehdymme kuuntelemaan kaupungin pimeiltä kujilta kantautuvia kaikuja siitä, kuinka kaikki oli paremmin silloin, kun vanha kunnon sijaishallitsija istui valtaistuimella. Se kertoo siitä, kuinka monesti hairahdummekaan käärmeen jo paratiisissa esittämän ”onko Jumala todella sanonut” kysymyksen vietäviksi , ja alamme epäilemään Jumalan hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta, vaikka se, mitä Jumala on aina tehnyt meille, on ollut pelkkää hyvää.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).