Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Parannuksen teosta ja syntien tunnustamisesta

Syntien tunnustaminen, Parannuksen teko, Tunnustaminen

Raamatussa meille kerrotaan, että niin Johannes Kastaja, Jeesus, sekä hänen opetuslapsensa aloittivat saarnaamisensa kehotuksella tehdä parannus. ”Niinä päivinä tuli Johannes Kastaja ja saarnasi Juudean erämaassa ja sanoi: ’Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle’” (Matt 3:1-2). ”Siitä lähtien Jeesus rupesi saarnaamaan ja sanomaan: ’Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt 4:17). ”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus” (Mark 6:12). Vaikka käsky tehdä parannus asettaakin minut vastuulliseen asemaan, ei parannuksen teko siltikään ole jotakin, jonka minä voin tuosta vain tehdä. Parannuksen teko nimittäin ei tarkoita sitä, että minä itse tekisin elämässäni suursiivouksen niin, että elämäni alkaisi näyttää ulospäin sangen pyhältä. Tähän toki ihminen saattaa kyetä, mutta silloin kyseessä ei ole se parannuksen teko, josta Raamattu puhuu. Kiillotettu ulkokuori saattaa pettää ihmiset, mutta Jumalaa se ei ikinä voi pettää. Jumala on aina ensisijaisesti kiinnostunut ihmisen sydämestä, ja niin myös aidon parannuksen teon on lähdettävä sieltä. Aito parannus siis on muutos ihmisen sisimmässä, ja niin sen täytyy olla Jumalan työtä hänessä.

Edellisessä kappaleessa siteeratuissa jakeissa käsky tehdä parannus kohdistettiin mitä ilmeisimmin niille, jotka eivät vielä olleet sitä tehneet, eli niille, jotka eivät vielä olleet kääntyneet pois synneistään ja alistuneet Jumalan tahtoon. Miksi? Koska synnin seurauksena ihmisluonnossa asuu kapina Jumalaa vastaan. Paavali kirjoittaa, että ”lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan” (Room 8:7). Tässä kohden evankeliumi astuu kentälle; se on hyvä uutinen siitä, mitä Jumala on rakkaudessaan tehnyt, pelastaakseen syntiset ihmiset. ”Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista..” (2Kor 4:3-4). Parannuksen teko siis syntyy tilanteesta, jossa syntinen ihminen kohtaa evankeliumin sanoman, ja Jumala avaa hänen silmänsä näkemään ja sydämensä ymmärtämään sen. Parannuksen teko on siis pikemminkin reaktio kuin päätös. Se on syvää murhetta ja katumusta eletystä elämästä, joka on eletty kapinassa Jumalaa vastaan, ”sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu..” (2Kor 7:10). (On siis ensisijaista opettaa ja selittää evankeliumia, sillä se on Jumalan voima pelastukseen. Emme saa asettaa sairaalloisia vaatimuksia ihmisen ulkoiselle olemukselle. Emme saa ajaa ketään siihen, että hän omalla voimallaan alkaisi pyhittää ulkokuortaan kelvataksensa joko uskovien yhteisölle taikka Jumalalle).

Yksinkertaisuudessaan parannuksen teko siis on sitä, että ihminen näkee syntinsä, katuu ja suree sitä, sekä huutaa Jumalaa pelastamaan hänet. Ihminen ei kuitenkaan tule näkemään syntiään, ellei synnistä puhuta. Evankelioimiseen ei riitä pelkät ”Jumala rakastaa sinua” ja ”Jumalalla on ihmeellinen suunnitelma elämääsi varten,” lauseet, sillä ne ovat vain pieni osa koko totuutta.

Tässä valossa näyttäisi siltä, että kehotus parannuksen tekoon koskisi vain uskosta osattomia. Jotta saisimme laajemman ymmärryksen asiasta, on meidän hyvä tutkia Ilmestyskirjasta löytyviä lähetyskirjeitä. Ne lähetettiin seitsemälle eri paikallisseurakunnalle, ja viidelle niistä kirjoitettiin: ”Tee parannus” (Ilm 2:5), ”Tee siis parannus” (Ilm 2:16), ”olen antanut hänelle aikaa parannuksen tekoon.. jos eivät tee parannusta ja luovu hänen teoistansa” (Ilm 2:21,22), ”ja tee parannus” (Ilm 3:3), ”ahkeroitse siis ja tee parannus” (Ilm 3:19). Efeson seurakuntaa esimerkiksi nuhdeltiin siitä, että he olivat hyljänneet ensirakkautensa, tai ensimmäisen rakkautensa. Jakeen sana rakkaus tulee kreikan sanasta ”agapen”, joka tarkoittaa tahtorakkautta. Efeson seurakuntaa ei siis niinkään nuhdeltu siitä, että he olisivat menettäneet sen ihastuksenomaisen tunteen ja riemun, jota ihminen kokee monesti uskonsa alkutaipaleella, vaan pikemminkin siitä, että he olivat kadottaneet tärkeydessä ensimmäisen, eli rakkauden Jumalaa kohtaan, joka ei ole riippuvainen olosuhteista tai omista tunteista. Efesolaiset olivat kadottaneet rakkauden, joka rakastaa Jumalaa Hänen itsensä vuoksi; siksi, että Hän on kuka Hän on. Heidän sisimpänsä asenne ja tahtotila oli siis tullut Jumalan edessä vääräksi ja niinpä Jumala kehotti heitä tekemään parannuksen, ja tietenkin siksi, koska tämä parannus olisi heidän omaksi hyödykseen.

On siis olemassa tilanteita, joissa myös uskosta osallisen tulee tehdä parannus. Kuitenkin, jos uskovan sydän on jo Jumalan edessä oikeassa asennossa ja hän sitten lankeaa johonkin syntiin, ei hänen enää erikseen täydy tehdä parannusta, sillä sydän, joka on Jumalan edessä oikeassa asennossa, tulee automaattisesti murheelliseksi synnin tekemisestä, eli tekee automaattisesti parannusta, sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen. Tarve tehdä parannusta kumpuaa siis aina paatumuksesta, jonka seurauksena sydän on kääntynyt pois Jumalan tahdosta, joko hieman, tai enemmän. Johannes kirjoittaa: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä” (1Joh 1:8), mikä tarkoittaa yksinkertaisuudessaan vain sitä, ”että paha riippuu minussa kiinni” (Room 7:21). Vaikka paha yhä riippuukin meissä kiinni; vaikka meillä yhä onkin vanha luontomme eli liha, on synnin olemus jo kukistettu. Vaikka synti siis yhä onkin elämissämme läsnä, ei se enää istu valtaistuimella hallitsijana, mikäli siis olemme asettaneet toivomme Jeesukseen. Jeesuksen omina saamme tässä ja nyt vaeltaa uudessa elämässä, yhteydessä Häneen. Jos kuitenkin havaitsemme ajatuksissamme, puheissamme tai teoissamme jotakin synnillistä, ja se saa meidät murheellisiksi, tulee meidän muistaa tämä sana: ”Jos me tunnustamme syntimme, on Hän uskollinen ja vanhurskas, niin että Hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1Joh 1:9). Uskovan ei siis tarvitse anella Jumalaa olemaan armollinen, eikä hänen myöskään tarvitse alkaa ruoskimaan itseään, mikäli hän huomaa langenneensa johonkin syntiin. Jumalaa ei tarvitse pyytää olemaan se kuka Hän on; Hän on uskollinen ja pesee omansa puhtaaksi kaikesta synnistä. Emme saa kuitenkaan vähätellä tarvettamme tuoda valoon sitä pimeyttä, mitä itsessämme näemme. Ellemme tunnusta syntejämme, tulevat ne ikään kuin meidän ja Jumalan välille, ja, vaikka eivät riistäkään meiltä pelastusta, estävät ne meitä nauttimasta yhteydestä Jumalaan. Tunnustamattomuus taas johtaa uskovan hämärälle alueella ja moneen tuskaan ja ahdistukseen, jotka voitaisiin välttää vaeltamalla nöyränä valkeudessa.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).