Paavalin argumentit roomalaiskirjeen kolmannessa luvussa (osa 1)
1. Juutalaisella on hyötyä siitä, että hän on juutalainen, että hänelle on annettu laki, jossa "on tiedon ja totuuden muoto." Kuten jotkut olettavat, tämä hyöty ei kuitenkaan aseta juutalaisia erityisasemaan, mitä tulee heidän sielujensa pelastukseen. Niin juutalaiset kuin pakanatkin voivat tulla vanhurskaiksi Jumalan edessä vain uskon kautta. "Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin; ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut" (Room 3:1-2). Juutalaisen hyöty on siis kuin uskovaiseen perheeseen syntyneen lapsen hyöty, joka parhaassa tapauksessa "jo lapsuudestansa saakka tuntee pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä hänet viisaaksi, niin että hän pelastuu uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" (2Tim 3:15). Uskovan kodin lapsi ei kuitenkaan pelastu vanhempiensa uskon kautta, eikä siksi, että on kasvanut Jumalan tuntemisen ilmapiirissä. Uskovan kodin lapsi ei myöskään pelastu siksi, jos elää kristillisen etiikan mukaan, niinkuin ei yksikään juutalainen pelastu siksi, että hänet on ympärileikattu. Juutalaiset "luottivat lakiin, ja Jumala oli heidän kerskauksensa" (Room 2:17), mutta laki ei saanut olla heille kasvattajana Kristukseen, mikä on Jumalan lailleen säätämä varsinainen tarkoitus. Uskovan kodin lapsenkaan ei tule luottaa siihen, että on uskovan kodin lapsi; hänen tulee luottaa Jeesukseen hänen syntiensä sovittajana--tämä on ainoa tie pelastukseen! Viisaus, josta Paavali Timoteukselle kirjeessään kirjoittaa, tosin löytyy pyhien kirjoitusten kautta, mutta on, kuten Jeesus juutalaisia nuhdellen sanoi: "Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat Minusta.." (Joh 5:39). Kirjoitusten viisaus on Paavalin mukaan juuri siinä, että ne osoittavat tien Kristuksen luo, joka on Jumalan viisaus. Hän tosin oli kätkettynä Vanhan liiton aikana, ja, vaikka jo Aabelin uhri tai Israelille annetut uhrisäädökset jotakin Jumalan valmistamasta pelastuksesta ennekoivatkin, on tämä suunnitelma "nyt ilmisaatettu meidän Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen ilmestymisen kautta, joka kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden evankeliumin kautta" (2Tim 1:10). "Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin (niin juutalaisille kuin pakanoillekkin); mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat" (Hebr 4:2).
2. Jumala on uskollinen, mutta mitä se tarkoittaa? Paavali kirjoittaa Timoteukselle: "jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin Hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää Hän ei saata" (2Tim 2:13). Kyseistä jaetta siteerataan usein, mutta kuinka moni on pysähtynyt miettimään, mitä se todella tarkoittaa! Se ei nimittäin tarkoita sitä, että ihminen voisi tietoisesti elää synnissä ja paatumuksessa hokien itselleen: "Jumala on uskollinen; Hän ei minua hylkää." Kun tutkimme jakeen sisältämää ajatusta tarkasti, voimme nähdä sen tarkoittavan, että Jumala on uskollinen Sanalleen ja omalle luonteelleen. Hän ei kiellä itseänsä eikä ailahtele sentimentaalisuuden aallokossa mielipuolisen raivon ja höperön, hassun rakkauden välillä. Jumala ei tee mitään hetken mielijohteesta, eikä Hän ikinä toimi luonteenpiirteilleen vastakkaisella tavalla. Käsityskykymme ongelmaksi muodostuu tätä ajatellessamme nykyajalle (ehkäpä paremmin sanottuna ihmiselle) ominainen minä-keskeisyys. Vaikka Kopernikus kuoli aikoja sitten, luulemme edelleen omaa napaamme auringoksi. Paavali kysyy: "Mutta kuinka? Jos jotkut ovat olleet epäuskoisia, ei kaiketi heidän epäuskonsa ole Jumalan uskollisuutta tyhjäksi tekevä" (Room 3:3)? Jumala ei koskaan muutu (Mal 3:6), Hän on iankaikkinen kallio (Jes 26:4). Meidän ei tule humanistin tavoin kysyä, sopiiko Jumala meidän keksimiemme raamien sisään. Meidän tulee kysyä, missä suhteessa oma sydämemme on Häneen. Hän on kuin kallio, jota vasten rauhaton meri lyö ihmiselämän laineitaan. Aallot, jotka Häntä vasten iskeytyvät, murtuvat, mutta Hän ei muutu, eikä Hänessä ole havaittavissa minkäänlaista eroosiota vuosituhansien kuluessa, kuten maallisissa kallioissa. Hän on Majesteetti, joka istuu valtaistuimella ja hallitsee kyseenalaistamattomalla vallallaan luomaansa kaikkeutta! Paavali siis huudahtaa: "Pois se! Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen valhettelija.." Kenenkään ihmisen epäusko ei todista Jumalan uskollisuutta vastaan. Päinvastoin. Jumala tulee luonteelleen, periaatteilleen ja Sanalleen uskollisena tuomitsemaan jokaisen, joka jää epäuskoonsa. Näin ihmisen epäuskonkin yllä Jumala pysyy uskollisena. Hän ilmentää uskollisesti rakkauttaan ja hyvyyttään niitä kohden, jotka ovat Häneen turvanneet, ja tulee ilmentämään vihaansa ja oikeudenmukaisuuttaan niitä kohden, jotka jäävät epäuskoonsa, tosin vasta tulevaisuudessa, sillä nyt Hän ilmentää suurta pitkämielisyyttään ja kärsivällisyyttään jokaista "vihan astiaa" kohtaan, joka olisi jo valmis häviöön. Hän armollisuudessaan antaa auringon paistaa risukasaankin, muttei tee sitä iankaikkisuuden tuolla puolen!
Siitä, miten totesimme Jumalan olevan uskollinen, on meidän helppo siirtyä Paavalin seuraavaan argumenttiin, joka kuuluu seuraavasti: 3. Ihmisen vääryys kirkastaa Jumalan vanhurskautta eli oikeamielisyyttä. Opettaessaan tätä, Paavali joutui vastaamaan moniin syytöksiin, joista yksi oli se, että jos meidän vääryytemme kirkastaa Jumalan vanhurskautta, täytyy Jumalan vanhurskauden olla väärää. Paavali kysyy: "Ei kaiketi Jumala ole väärä, kun Hän rankaisee vihassansa?" ja jatkaa: "Minä puhun ihmisten tavalla" (Room 3:5). Jälleen näemme Paavalin joutuvan käsittelemään kreikkalaisesta humanismista kumpuavia ajatuksia vastaan! Kuinka tarkkoja meidän tulisikaan myös nykyisin olla, ettei humanismi saa saastuttaa ajatuksiamme! Jumala ei ole väärä, kun oikeudenmukaisesti, omien lakiensa mukaisesti rankaisee syyllistä ihmistä viimeisellä tuomiolla! Ketään ihmistä ei tulla tuomitsemaan sen mukaan, minkä hän itselleen on määritellyt hyväksi tai pahaksi, oikeaksi tai vääräksi, vaan Jumalan standardien mukaan. Hän on se, joka määrittää, "mikä on hyvää, otollista ja täydellistä" (Room 12:2). Ihmisten ailahtelevat moraalikäsitykset sekä oikeustaju ovat kuin valhetta Jumalan totuuden rinnalla (Room 3:4). Ihmisten pahuus tuo vain lisäkontrastia kokonaiskuvaan, ja niinkuin tähdet loistavat kirkkaammin pilvetöntä yötaivasta vasten, niin loistaa Jumalan kirkkaus silmiinnähtävästi kirkkaammin "meidän vääryytemme" rinnalla. Jumalan kirkkaus tosin on muuttumatonta, mutta nyt puhutaankin siitä, miten se meille näyttäytyy. Hän on Hyvä, ja, kuten Paavali roomalaiskirjeensä kolmannessa luvussa myöhemmin kirjoittaa: Hänen mittapuullansa mitattuna ei ole ketän vanhurskasta, eikä ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Tekomme eivät ikinä voi olla täydellisiä Jumalan edessä ja niinpä on myös toivoton yritys koittaa pelastaa itsensä omien ansioittensa avulla.