Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Aarre saviastioissa

2. Korinttilaiskirje · Aarre saviastioissa, Jumalan sisällinen tunteminen

"Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä" (2Kor 4:7). Paavalin kuvauksessa me olemme siis kuin saviastia, mutta mikä on tuo aarre, josta hän puhuu? Se on, kuten jae 6 kertoo: Jumalan kirkkauden sisällinen tunteminen. Tähän iankaikkisen elämän todellisuuteen on Jumala meidät kutsunut, sillä niinkuin Jumala alussa loi taivaan ja maan, ja sanoi: "Tulkoon valkeus", niin (samalla tapaa) Hän myös loisti pimeisiin sydämiimme niin että näimme Kristuksen kirkkauden ja saimme syntyä uudesti ylhäältä niin, että Jumalan kirkkauden tunteminen nyt levittäisi valoaan meissä ja meistä.

Mutta me siis olemme saviastioita, maasta muovattuja, eikä meillä ole elämää itsessämme. "Hänessä on elämä", ja tuo elämä, mikä Hänessä on, on ihmisten valkeus. "Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt" (Joh 1:4-5).

Syventykäämme vielä pohtimaan sitä, että Paavali sanoo ihmisen olevan kuin saviastia. Huomioikaamme myös se, että Hän puhuu Jumalasta valona, joka loistaa, ehkäpä olisi asiallista todeta, kirkkaampana ja selkeämpänä kuin keskipäivän aurinko. Luonnostaan saviastian sisällä on kuitenkin pimeää. Savi on materiaalina sellainen, ettei se laske valonsäteitä lävitseen. Ymmärrämme siis, että Paavalin oli varsin loogista päättää jakeensa sanoilla: "eikä näyttäisi tulevan meistä." Tässäkohtaa on asiallista esittää kysymys: kuinka voi saviastian sisällä siis loistaa valo? Totesimme jo, ettei ulkopuolelta loistava valo riitä; ulkopuolinen valonlähde ei valaise astian sisusta. Niinpä toteamme nyt, ettei muuta mahdollisuutta ole kuin se, että saviastian itsensä sisälle asetetaan valonlähde. Ja juuri näin tapahtuu silloin, kun katuva syntinen löytää armon ja saa kokea uudestisyntymisen ihmeen. Ja onhan se suuri ihme, jos saviastian sisin ei enää olekaa pimeä! "Tuo suunnattoman suuri voima" siis todellakin on Jumalan, joka Henkensä kautta nyt asuu omiensa sisimmissä. Olemmehan me luonnostamme vain savea ja pimeyttä, eikä savessa itsessän ole elämää, onpa se muovattu kuinka koreaksi astiaksi tahansa. Jumala kuitenkin voi herättää ihmisen ja poistaa peitteen hänen silmiltään, niin että hän näkee evankeliumin ihmeen pelastavalla tavalla. Jumala voi loistaa ihmisen sisimpään ja tuoda oman elämänsä sinne. Tässä valon loisteessa oma elämämme on vain kuolemaa ja savikuoremme rapistuva tomumaja.

Mutta, koska me nyt tiedämme, mikä on aarre, joka meillä on saviastioissa, toteamme, että "sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu" (2Kor 4:16), ja ymmärrämme myös, että tuo sisällinen uudistus tapahtuu Jumalan kirkkauden tuntemisen kautta. Jumalan kirkkaus taas loistaa Kristuksen kasvoissa (j.6) ja Kristuksen kasvot kuvatuvat meille kirkkaimmin evankeliumissa. Tästäsyystä mieliemme tulee uudistua Hänen Sanansa kautta, sillä sen ydinsanoma on evankeliumi!

Jumala on kutsunut meidät kuolemasta elämään ja pimeydestä valkeuteen. Jos olemme Hänen omiaan, olemme valon lapsia ja sellaisina meidän silloin tulee myös vaeltaa! Kiittäkäämme Jumalaa, sillä Hän loisti sisimpiimme ja sanoi: "Tulkoon valo". Ellei näin olisi tapahtunut, olisimme auttamattomasti pimeydessä, sillä me olemme savea vain.

Kun meillä nyt on tämä sanomattoman ihmeellinen aarre; valo sisimmissämme, niin mikä on teksimme mukaan sitä seuraava johtopäätös? Se, että jos olemmekin ahdingossa, emme kuitenkaan ole umpikujassa. Vaikka olisimmekin neuvottomat, emme kuitenkaan ole toivottomat. Kun olemme vainotut, emme kuitenkaan ole hyljätyt; vaikka olisimme aivan maahan kukistetut, emme kuitenkaan olisi tuhotut (2Kor 4:8-9), sillä kaikki em. käsittää vain ulkonaisen ihmisemme menehtymistä! Mitä me savimajastamme, kun meillä on "tämä aarre"! Toteamme siis, ettei meidän tarvitse lannistua, sillä sisällinen ihmisemme päivä päivältä uudistuu ja niin saamme iloita Jumalan kirkkauden tuntemisesta kasvavissa määrin!

Tämä savimajassa viipymisemme kuitenkin tuottaa meille tuskaa, ensinnäkin siksi, että emme vielä voi nähdä Kristusta kasvoista kasvoihin, vaan "katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta" (2Kor 3:18). Kiitos Herralle, että Hänen kirkkautensa kuitenkin saa aikaan jo nyt sitä, että me muutumme! Hän työstää meitä kaltaisuuteensa, kun katselemme Hänen kirkkauttaan Häntä ihastellen. Tämä Jeesuksen elämä ei kuitenkaan voi tulla näkyviin ruumiissamme, eli savimajassamme, ellemme kulje kantaen Hänen kuolemaansa (kuolemaa synnille, lihalle ja vanhalle luonnolemme) ruumiissamme (2Kor 4:10). Sillä me, jotka elämme (uusi elämä Hänessä), olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin" (2Kor 4:11). Toiseksi, tämä savimajassa viipymisemme tuottaa meille tuskaa siksi, koska synti riippuu lihassamme kiinni; koska meidän lihassamme ei asu mitään hyvää (kts Room 7 loppu). Kolmanneksi, savimajassa viipymisemme tuottaa meille tuskaa siksi, että monesti oma katoavaisuutemme ja ulkonaisen ihmisen menehtyminen ovat meille todella vaikeita asioita. Meitä kuitenki kehotetaan nostamaan katseemme Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa. Tuonnempana Paavali vielä osuvasti kehoittaakin: " Koska meillä siis on nämä lupaukset, rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta, saattaen pyhityksemme täydelliseksi Jumalan pelossa (2Kor 7:1). Ja kun näemme asiat oikeissa mittasuhteissa, oikeassa perspektiivissä, toteamme, kuten 2Kor 4:17-18 toteaa. Aamen.

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).