Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Juudaan kirjeestä

Juudaan kirje · Armo, Harhaopit, Jumalan armo, Juud, Kilvoittelu uskon puolesta, Oikeaoppisuus, Raittius uskossa, Terve oppi

"Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli, kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastetut ja Jeesukselle Kristukselle varjellut" (Juud 1). Tämän Raamatun toiseksi viimeisen, sangen lyhyen kirjeen kirjoittaja on Juudas, joka heti kirjeensä alussa ilmentää erinomaista nöyryyttä, sillä hän ei ota itselleen muuta arvonimeä kuin sen, että on "Jeesuksen Kristuksen palvelija." Juudas oli todella Jeesuksen palvelija, ja puhui myös Mestarinsa mielen mukaisesti. Tämän ymmärrämme Jeesuksen sanoista: "Kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia (vanhempi käännös sanoo vielä paremmin, käyttämällä sanaa 'kelvottomia') palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään'" (Luuk 17:10). Kirjettään kirjoittaessa Juudas ei siis seiso omien tekojensa, arvonimiensä eikä ansioidensa perustalla, vaan sillä ainoalla todellisella ja kestävällä perustalla, että hän on Jeesuksen oma; evankeliumin kautta pelastettu olemaan Jumalan palvelija. Ymmärrämme myös, ettei Juudas halua meidän kuuntelevan hänen sanojansa siksi, että sanojen tuoja on hän itse, Juudas. Sanat eivät siis ole arvokkaita sentähden, kuka puhuu. Ne ovat arvokkaita vain ja ainoastaan silloin, jos ne ovat kirjoitustenmukaiset. Juudaksen sanat eivät siis ole arvokkaita sentähden, mitä hän itsessään on, vaan sentähden, että hän puhuu totuutta. Uskon, että jokaisen, joka aidolla ja vilpittömällä sydämellä haluaa Jeesusta seurata, tulisi ottaa tästä Juudaksen esimerkistä mallia. Kehoitus on vahva etenkin niille, jotka palveluvirkansa puolesta toimivat hyvin näkyvillä paikoilla!

"Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus" (Juud 2). Esiteltyään ensin itsensä ja osoitettuaan sitten kirjeensä niille, jotka ovat "Isässä Jumalassa rakastetut ja Jeesukselle Kristukselle varjellut", eli uudestisyntyneille kristityille, haluaa Juudas heti ohjata kuulijansa kaikkein tärkeimpään, eli siihen, että pysyisimme Jeesuksessa. Raamatusta voimme ymmärtää, että tämä juuri on se asia, mistä kaikessa on kyse. Iankaikkinen elämä on Hänen tuntemistaan, ja uskovan kasvu kasvua Hänen tuntemisensa kautta. Hän itse on iankaikkinen elämä, ja uskon kautta olemme saaneet tulla osallisiksi tästä ihmeellisestä elämästä Hänessä. Uusi elämä on siis elämää Hänen yhteydessään! Ymmärrämme siis, että Juudaksen kirjeen toinen jae voi olla elämissämme kasvavaa todellisuutta ainoastaan silloin, kun elämme todeksi Kristuksen kehoitusta pysyä Hänessä (Joh 15:4). Ainoastaan silloin, kun vaellamme tuon kehoituksen mukaisesti, voi tämä Jeesuksen lupaus "niin minä pysyn teissä", olla totta elämissämme.  Sillä "niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä. Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niinkuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat" (Joh 15:4-6). Juudas siis kehottaa jokaista uudestisyntynyttä kristittyä pysymään Jeesuksessa ja nauttimaan ja riemuitsemaan tuosta siunatusta yhteydestä, sillä Hänestä ja vain Hänestä me löydämme todellisen elämän. Hänen tuntemisensa rinnalla kaikki muu on roskaa, tyhjää ja turhaa (Fil 3:8).

Luettuamme ensimmäiset kaksi jaetta, voimme ymmärtää jotakin siitä, minkä tulisi olla aina päämääränä uskonvaelluksessamme. Tässäkohden on meidän kuitenkin hyvä pysähtyä ja kysyä, onko olemassa erityisesti sellaista seikkaa, joka olisi toiminut ikäänkuin sysäyksenä Juudakselle kirjeen kirjoittamiseen. Näemme nuotion palavan, mutta kysykäämme, miksi se on sytytetty? Kirjeensä kolmannessa jakeessa Juudas purkaa sydäntään, ja kertoo, kuinka hänellä oli ollut harras halu kirjoittaa veljilleen ja siskoilleen yhteisestä pelastuksesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, ja kuinka sitten tapahtui jotakin. Tuo joku aiheutti hänelle suorastaan pakon kirjoittaa, ja "kehoittaa uskovia kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu" (Juud 3). Mutta mikä oli tuo pakko, joka niin suurella vimmalla ja palolla ajoi Juudaksen kirjoittamaan kirjettään, ja miksi hän niin suurella ehdottomuudella kehoittaa kuulijoitaan kilvoittelemaan uskonsa puolesta? Samantyylisen kehoituksen voimme löytää myös Heprealaiskirjeen kahdennentoista luvun alusta. Juudas siis haluaa kehoittaa kuulijoitaan kilvoittelemaan uskon puolesta ja uskon, että hän tarkoittaa tällä nimenomaan sitä, että uskomme olisi kaikessa Sananmukainen, sillä ainoastaan silloin se voi olla raitista ja oppimme tervettä, sillä Jumalan sanat ovat vakaat ja Hänen sanansa kokonansa totuus (Ps 119:160), mutta ihmisen sydän eksyttäväinen (Jer 17:9).

Oma uskomme on vahvaa ainoastaan siinä määrin, kun sen kohteena on Jumala itse. Ymmärrämme siis, että kehoitus kilvoitella uskon puolesta on oikeastaan kehoitus omistamaan Raamatun ilmoituksen mukainen käsitys ja ymmärrys Jumalasta, sillä aito uskohan on uskoa Jumalaan. Kuinka voisimmekaan uskoa Jumalaan, ellemme tiedä kuka ja millainen Hän on, ja mitä Hän on tehnyt! Koska ihmisen oma sydän on eksyttäväinen, tulisi meidän päivittäin uudistua mieleltämme, ettei uskomme kohde olisi vain oman mielikuvituksemme tuotos, vaan Jumala, joka on ilmoittanut itsensä Sanassaan. Totuushan on, että ellei Jumalan Sana saa olla valona polullamme, me vaellamme pimeydessä. Uskomme on siis tervettä ja raitista vain silloin, kun se kaikessa perustuu Raamattuun! Usko omaan itseensä, omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa tai omaan hyvyyteen ei ole sitä uskoa, minkä puolesta Juudas kehoittaa meitä kilvoittelemaan, sillä vain silloin kun me olemme heikkoja itsessämme, voimme olla vahvoja Jumalassa (Hepr 11:34,

Pääasiallinen syy sille, miksi Juudas kehoittaa uskovia kilvoittelemaan uskonsa terveyden puolesta ei kuitenkaan ole ihmissydämen eksyttäväisyys, vaan se, että kaikkina aikoina uskovien keskuuteen on pujahtanut "eräitä ihmisiä, joiden jo aikoja sitten on kirjoitettu tulevan tähän tuomioon, jumalattomia, jotka kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät meidän ainoan valtiaamme ja Herramme, Jeesuksen Kristuksen" (Juud 4). Pietarikin varoitti toisen kirjeensä toisessa luvussa, että uskovien keskuuteen tulisi pujahtamaan valheenopettajia, jotka salaisesti kuljettaisivat sisälle (seurakunnan keskuuteen) turmiollisia harhaoppeja. Harhaoppien seuraaminen taas johtaa uskon terveyden ja raittuiden menettämiseen. Ymmärrämme siis, että asia, joka niin murehdutti Juudasta ja sai hänen sisimpänsä palamaan pakosta kirjoittaa, oli se, että eräät pyrkivät opetuksellaan (joko tietoisesta tai tietämättään, emme tiedä kumpi) turmelemaan terveen uskon erityisesti kääntämällä Jumalan armon irstaudeksi. Juudaksen huoli ei ollut turha, sillä nykyäänkin on liikkeellä paljon opetusta, joka tekee armon turhaksi tai kääntää sen irstaudeksi. Mistä sitten tässä Jumalan armon kääntämisessä irstaudeksi on kyse? Sen voimme saada selville, kun luemme Juudaksen kirjettä eteenpäin.

Itse ymmärrän niin, että pääasiallinen argumentti, jonka Juudas haluaa esittää kirjeensä jakeissa 5-16, on se, että Jumala on kyllä armollinen, muttei silti jätä tuomitsematta. Tämä on se seikka, josta hän niin kovasti haluaa meitä muistuttaa, sillä "Herra, joka oli pelastanut kansan Egyptistä, toisella kertaa hukutti ne, jotka eivät uskoneet.." (Juud 5).  Aikoinaan Jumala itse vakuutti Moosekselle samaa sanoessaan: "Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa, joka pysyy armollisena tuhansille, joka antaa anteeksi pahat teot, rikokset ja synnit, mutta ei kuitenkaan jätä rankaisematta, vaan kostaa isien pahat teot lapsille ja lasten lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen" (2Moos 34:6-7). Ymmärrämme siis, että Jumala on sekä armollinen, että syntiä vihaava yhtäaikaa. Toinen ei sulje toista pois, eikä Jumalan armo tarkoita sitä, että Hän suvaitsisi syntiä. Hän vihaa syntiä ja saastaisuutta iankaikkisella, palavalla vihalla! Kaikessa yksinkertaisuudessaan uskon tämän tarkoittavan sitä, että armoa on turha julistaa, ellei ensin saarnata synnistä; pelastuksesta on turha opettaa, ellei ensin puhuta siitä, miksi tarvitsimme tuota pelastusta! Kuinka Jeesus Kristus voisikaan olla aarteemme ja kaikkemme tai risti kunnianamme ja ilonamme, ellemme ensin ole saaneet kohdata omaa kurjuuttamme ja syntiämme, ja sen myötä sitä, että kaikki riippuu kiinni siitä tosiasiasta, että Hän on armollinen! Jeesuksen sanoin; "eiväthän terveet tarvitse parantajaa." Ja lopuksi, kaikki oppi ja puhe on turhaa, ellei se johda meitä pysymään Jeesuksessa ja upputumaan Häneen entistäkin syvemmälle!

Kilvoittele siis, että totuuden valo loistaisi kirkkaana kaikkien keskellä ja paljastaisi samalla myös väärän julistuksen! Taistele sen edestä, että tuntisit Jumalan totuudessa, sillä Isää ei voi palvoa kuin hengessä ja totuudessa!

Jumala on pelastanut sinut, ei siksi, että eläisit elämääsi oman pääsi mukaan kaukana Jumalasta, vaan siksi, että eläisit lähellä Häntä. Jos et elämässäsi elä todeksi iankaikkista elämää ja kanna senmukaisia hedelmia, saattaa olla asiallista kysyä onko sinulla edes iankaikkista elämää. Onko Jumalan armo todella ilmestynyt kohdallasi pelastuksena? Sanoihan Jeesus: "Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niinkuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat" (Joh 15:6).

Jos et voi tehdä jotakin asiaa nauttien samalla yhteydestä Jeesukseen, niin miksi tekisit sen? Iankaikkinen elämä on sitä, että tunnemme Hänet (Joh 17:3) ja pysymme Hänen yhteydessään, ja juuri siksi, että voisit elää sitä todeksi, kuoli Kristus edestäsi (Joh 3:16).

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).