Ajatuksia Sanasta

← Kirjoitukset

Armo ja teot

Jaakobin kirje · Syntien tunnustaminen, Anteeksianto, Armo, Armon luonne, Elämän päämäärä, Itsekeskeisyys, Itsekkyys, Juhliminen, Katumus, Oikea vaellus, Teot, Uskon hedelmät, Uskon luonne, Vaellus uskossa

Seuraava teksti on kirjoitettu erään veljen opetuksesta kirjoitettujen muistiinpanojen pohjalta..

Jaakobin kirjeen sanoma on voimakas ja se puhuu meille voimakkaasti tähän päivään. Tänä päivänä nimittäin korostetaan voimakkaasti pelkkää armoa ja Jumalan rakkautta, ja jätetään ne ikävämmältä kuulostavat asiat syrjään. Jaakobin kirjeen sanoma taistelee juuri tällaista lakia väheksyvää asennetta vastaan. Tähän todettakoon, että on eri asia olla lain alla kuin kunnioittaa lakia tai oppia siitä. Lakihan on kasvattajamme Kristukseen. Jeesus myös opetti, ettei laista katoa pieninkään piirto ennen taivaan ja maan katoamista. Nykypäivänä siis korostetaan monesti armoa liikaa. Pikemminkin tulisi sanoa, ettei armon todellista luonnetta ole ollenkaan ymmärretty. Eihän armoa voi liikaa korostaa! Mutta mikä kirkastaisikaan Jumalan armon suuruutta paremmin, kuin oman syntisyytemme ja rappiotilamme näkeminen? Entä mikä tuon luonnollisen ihmisemme tilan paljastaakaan paremmin kuin laki? Tietenkään lakia ei tule saarnata sellaisenaan, irrallisena, vaan ”kasvattajana Kristukseen”. Miten tärkeää onkaan, että meillä on ehyt Raamatullinen käsitys siitä, mitä armo on. ”Hänen työtovereinaan me myös kehotamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi” (2Kor 6:1). Ellemme ole ymmärtäneet armoa, voi se siis kuitenkin jäädä kohdallamme turhaksi. Armo ei nimittäin ole ilmestynyt pelkästään pelastukseksi vaan myös elämän vanhurskauttamiseksi!

Mihin armon syvemmän ymmärtämisen sitten tulisi meitä johtaa? Itsekeskeisyyteen, nautiskeluun, toimettomuuteen, laiskuuteen tai lihalliseen elämäänkö? Paavalin sanoin, ’pois se’! Eräs sisar näki kuluneella viikolla kuvan, joka valottaa asiaa. Kuvassa oli musta, synkkä ja aaltoileva meri. Kyseessä ei kuitenkaan ollut myrsky. Keskellä kuvaa purjehti loistelias valkoinen jahti—huvipursi, joka oli hienosti valaistu ja koristeltu. Huomattavaa oli, etteivät jahdin valot loistaneet ulos meren pimeyteen vaan valaisivat laivaa itseään ja siellä olevia ihmisiä. Tuolta huvipurrelta kantautui juhlinnan ja ilakoinnin ääni. Siellä oli bileet. Kyseessä ei kuitenkaan ollut tämän maailman ihmiset vaan uskovaiset. Jahdin ympärillä oli myös pienempiä veneitä, ikään kuin kalastusaluksia, jotka hiljaa liikkuivat ympäriinsä. Noissa pienissä kalastusaluksissa oli vain himmeät valot, mutta niillä haravoitiin meren pintaa ja koitettiin pelastaa hukkuvia. Hukkuvien pelastuminen tapahtui siis suurten valokeilojen ulkopuolella. Samalla kun nämä kalastajat tekivät työtään ahkeroiden, aistit harjaantuneina, katselivat he ihmeissään tuota loistavaa purtta. ”Luulevatko nuo, että taivas on jo tullut maan päälle”, kalastajat ihmettelivät. ”Miksi ne ei välitä hukkuvista”? Kuvaan liittyi vielä muutakin. Horisontti oli täynnä vihollislaivueita. Tuo huolettomasti seilaava, juhliva alus olisi niille helppo saalis. Pienten kalastusalusten taas olisi helppo himmentää valojaan ja väistää vihollisaluksia—niitä ei nähtäisi. Tuo iso huvipursi taas tietämättään oli erittäin helppo maalitaulu. Ohjatkoon tämä kuva jokaisen lukijan syvempään itsetutkiskeluun! On väärin elää huolettomasti huvipurrella ja yhdessä muiden uskovien kanssa pyytää aina vain lisää voitelua, lisää tunnekokemuksia, lisää öljyä, lisää minulle sitä ja tätä. Herra armahtakoon meitä moiselta itsekeskeisyydeltä, sillä armon kauttahan meidät on vapautettu, jotta voisimme kokosydämisesti; täysin antautuneina palvella ja palvoa Jumalaa; etsiä Hänen valtakuntaansa, ei jotakin itsellemme! Toki tarvitsemme Jumalan voimaa, siunauksia Häneltä, sekä hengellisiä lahjoja, mutteivat ne ole itsetarkoitus! Herra kyllä varustaa työmiehensä kun he etsivät Hänen tahtonsa tapahtumista, nimensä kirkastumista ja valtakuntansa tulemista.

Kuinka siis olla käyttämättä Jumalan armoa väärin? Tärkeää on, että ymmärrämme armon oikean luonteen. ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti nykyisessä maailmanajassa” (Tit 2:11,12). Armo on siis ilmestynyt pelastukseksi, mutta voi silti jäädä uskoon tulleen kohdalla turhaksi. Miten surullista onkaan jos niin käy! Miten kauheaa onkaan, jos armoon vedoten oikeutamme itsekeskeisyytemme, tai sanomme: ”minulla ei ole voimaa vastustaa tätä syntiä, mutta onneksi armo riittää!” Armo kyllä riittää, mutta sehän on ilmestynyt pelastukseksi! Sinä et voi, mutta Jumala voi! Mikä on se Jeesus, joka ei voi synnin vallasta pelastaa? Armon oikea vastaanottaminen ja ymmärtäminen johtaakin siis aina kasvuun—maailmallisten himojen hylkäämiseen, siveelliseen ja vanhurskaaseen elämään. Se, että meidät on kutsuttu lepäämään armossa, ei ole ristiriidassa edellisen kanssa! Armossa lepo ei vain tarkoita sitä, että meiltä puuttuisi teot. Jos meiltä puuttuvat teot eikä elämämme kanna hedelmää (oli kasvun vauhti sitten mikä vain; hidas tai nopea), on se vahva todistus siitä, ettemme oikeasti lepää armossa. Eikö olekin itsestään selvyys, että hyvä puu kantaa hyvää hedelmää, kun se saa tarvitsemansa ravinnon? Jos metsäviinipuun oksa liitetään totiseen viinipuuhun, voiko se olla kantamatta hedelmää? Myöhemmin tarkastelemme Jaakobin kirjeen kohtaa: ”usko ilman tekoja on kuollutta”.

Ensin hieman taustaa Jaakobin kirjeestä. Sanotaan, että se oli alkuseurakunnan moraalinen ohjenuora. Kirjeen on kirjoittanut Jaakob, Jeesuksen veli lihan puolesta. Kirje on erittäin Jeesuskeskeinen ja Jeesuksen Herrautta julistava. Kirjeestä löytyy esimerkiksi 26 yhtymäkohtaa evankeliumeihin. Tämä kuvastanee Jaakobin läheistä suhdetta Jeesukseen. Jaakobille Hän ei ollut vain oppi tai teoria. Jaakobille Jeesus ei ollut suuri uskonnollinen johtaja tai guru, vaan Herra; kaikki kaikessa. Jaakob aloittaa kirjeensä kertomalla itsestään: ”Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija..” Jaakob siis myös todistaa Jeesuksen Jumaluuden puolesta asettamalla tervehdyksensä sanat em. tavalla.

Kirjeessään Jaakob kirjoittaa kuolleesta uskosta. Mitä se tarkoittaa? Mihin tekoja tarvitaan? Onko Raamatullista sanoa: ”ei sinun tarvitse muuttua tai nähdä vaivaa; elämä Jeesuksen kanssa on helppoa, tule vain sellaisena kuin olet ja ota vastaan”! Eikö meidän tulisikin kantaa elämissämme todistusta Jumalasta ja Hänen meissä vaikuttamastaan elämästä? Eikö ristiä kantavan uskovan elämässä olekin parannuksen teossa vaeltamisen kautta nähtävillä pyhityksen hedelmä? Toisinsanoen: jos Pyhä Henki meissä vaikuttaa ja olemme antautuneet Jumalalle, eikö se näkyisi jotenkin? Hedelmistään puu tunnetaan!

Nyt joku ehkä sanoo: ’Jaakob on lakihenkinen ja hänen kirjeensä sanoma ristiriidassa kokonaisilmoituksen kanssa’! Tai: tuollainen opetus ei ole Jeesuksen opetuksen kanssa yhteneväistä’. Tutkikaamme mitä Raamattu puhuu teoista ja niiden merkityksestä? Katsokaamme joitakin esimerkkejä: ”Mutta kun Johannes vankilassa ollessaan kuuli Kristuksen teot, lähetti hän opetuslapsiansa sanomaan hänelle: ’Oletko Sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?’ Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Menkää ja kertokaa Johannekselle mitä kuulette ja näette..” (Matt 11:2-4). Sanoihan Jeesus toisaalla: ”Uskokaa Minua, että Minä olen Isässä, ja että Isä on Minussa; mutta jos ette, niin uskokaa itse tekojen tähden” (Joh 14:11). ”Voi sinua, Korasin! Voi sinua Beetsaida! Sillä jos ne voimalliset teot, jotka ovat tapahtuneet teissä, olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa tehneet parannuksen” (Matt 11:21). Ymmärrämme siis, että teot ovat aina todiste siitä, mitä sisimmässä on. Saman periaatteen mukaisesti: ”Sydämen kyllyydestä suu puhuu”. Jeesus jatkaa teoista: ”Mutta Minulla on todistus, joka on suurempi kuin Johanneksen; sillä ne teot, jotka Isä on antanut Minun täytettävikseni, ne teot, jotka Minä teen, todistavat Minusta, että Isä on Minut lähettänyt” (Joh 5:36). Jeesuksen elämässä Hänen tekemänsä teot siis todistivat siitä, että Isä oli Hänet lähettänyt, että Isä oli Hänessä ja Hän Isässä. Etsikäämme hieman vastakohtia. Mikä on maailman ihmisten tekojen todistus? Jeesus todisti, että maailman teot ovat pahat ja siksi maailma vihasi Häntä (Joh 7:7). Johanneksen evankeliumin kahdeksas luku, jae 37 kertoo, että juutalaiset tavoittelivat Jeesusta tappaakseen Hänet. Mistä tällaiset teot johtuivat? Jeesus paljastaa: ”Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa..” (Joh 8:44). Laillakin on teot: ”Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä” (Room 2:14,15). Lihallakin on tekonsa: ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää” (Room 8:13). ”Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Pankaamme sentähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin” (Room 13:12). ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niin kuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa” (Gal 5:19-21). ”Sitä varten me aina rukoilemmekin teidän puolestanne, että meidän Jumalamme katsoisi teidät kutsumisensa arvoisiksi ja voimallisesti saattaisi täydelliseksi kaiken teidän halunne hyvään ja teidän uskonne teot” (2Tess 1:11). Ymmärrämme siis, että uskon hedelmänä näkyvät aina teot, sillä ”usko ilman tekoja on kuollut”. On myös niin, että ”muutamien ihmisten synnit ovat ilmeiset ja joutuvat ennen tuomittaviksi, toisten taas seuraavat jäljestäpäin; samoin myös hyvät teot ovat ilmeiset, eivätkä nekään, jotka eivät ole ilmeisiä, voi salassa pysyä” (1Tim 5:24,25). Toteamme siis, että Jaakob ei ole ainoa, joka puhuu teoista. Koko Uusi Testamentti puhuu niistä!

”Mutta olkaa Sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. Sillä jos joku on Sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa heti, millainen hän oli. Mutta joka katsoo täydelliseen lakiin, vapauden lakiin, ja pysyy siinä, eikä ole muistamaton kuulija, vaan todellinen tekijä, hän on oleva autuas tekemisessään” (Jaak 1:22-25). Minkä siis tulisi olla luonnollinen seuraus sille, että katselemme Kristusta? Muutos, sillä ”me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki” (2Kor 3:18). Jumala haluaa sisältä ulos muuttaa jokaista lastansa. Hän haluaa pyhittää sisimpämme elämää. Jos sisimmissämme taas kasvamme Kristuksen kaltaisuuteen, emme voi olla kantamatta hedelmää, joka näkyy. Tässäkohden on meidän tärkeää myös huomioida kylvön ja niiton periaate, joka on selkeästi esitetty Galatalaiskirjeessä. ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää” (Gal 6:7-8). Jeesuskin opettaa aiheesta: ”Joko tehkää puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi, tahi tehkää puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi; sillä hedelmistään puu tunnetaan” (Matt 12:33). ”Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy Hänessä. Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin Hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa” (1Joh 4:16-17). Toteamme siis tässävaiheessa, ettei armon vastaanottaminen poista meiltä Sanan peiliin katsomisen tarvetta.

Palatkaamme vielä hetkeksi siihen, mitä Jaakob kirjoittaa uskosta ja teoista. ”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?” (Jaak 2:14). Tai kuten Biblia sanoo: ”taitaako usko hänet autuaaksi saattaa”? Kuinka tämä on ymmärrettävissä? Siten että meidän uskomme ei voi meitä pelastaa, vaan uskon kohteemme—jos se on oikea! Usko ei siis itsessään pelasta vaan on kanava pelastuksen vastaanottamiseksi; Jeesus pelastaa! Vilpitön usko buddhaan esimerkiksi ei kykene pelastamaan ketään, oli tuo usko kuinka vahvaa tahansa. En siis pelastu siksi, että minulla on jonkinlaatuinen usko, vaan siksi, että Jeesus asuu minussa ja olen kätketty Hänen vanhurskauteensa! Mikä vapaus tässä onkaan jokaiselle totiselle uskovalle! Minun ei tarvitse epävarmalla mielellä analysoida itseäni—onko uskoni riittävän voimakas? Saan vain sydämen yksinkertaisuudessa, lapsenkaltaisena asettaa kaiken toivoni sen varaan, että ”se on täytetty” puolestani Golgatalla 2000-vuotta sitten!

Miettikäämme hetken uskon laatua. Miksi meidät pelastettiin? Westminsterin katekismuksessa sanotaan, että ihmisen lopullinen tarkoitus on kirkastaa Jumalaa ja nauttia Hänestä iankaikkisesti. Mutta mikä on uskomme päämäärä? Ensin uskon kautta Jeesukseen me itse pelastumme. Usko siis ensin koskettaa meitä. Entä mitä sen jälkeen tulee?  ”Uskon päämäärä on sielujen pelastus” (1Piet 1:9). Palatkaamme sisaren näkemään kuvaan. Mikäli uskovan elämä on vain biletystä tuolla laivalla, puuttuu Hänen uskostansa kokonaan tuo toinen elementti: sielujen pelastus. Täten hänen uskonsa kohdistuu vain häneen itseensä—eli on itsekeskeistä uskoa. Hän uskoo Jumalaan vain saadakseen itsellensä jotakin. Varokaamme, ettei meitä havaittaisi tällaisiksi!

Uskostamme Herraamme Jeesukseen tulisi siis pulputa elämää meihin, ja tuon elämän edelleen tekoina osua ympäröivään maailmaan. Keneen meidän hyvien tekojen sitten tulisi osua? Ennen kaikkea veljiin ja sisariin. Sillä siitähän kaikki tuntevat meidät Kristuksen opetuslapsiksi, jos meillä on keskinäinen rakkaus. Sitten myös maailman ihmisiin, että hyvät tekomme olisivat nähtävillä, että he etsikkopäivänänsä ylistäisivät Jumalaa niistä. ”Mutta Minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä Hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mikä palkka teille siitä on tuleva? Eivätkö publikaanitkin tee samoin? Ja jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin? Olkaa te siis täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” (Matt 5:44-48). Rakkauden tekojemme ei siis tulisi olla ehdollisia! Rakastakaamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä!

Jaakobin kirjeen sanoma on kova, mutta kun nöyryydessä otamme Sanan vastaan, voi se saada aikaan meissä hyvää hedelmää! ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras” (Jaak 5:16). Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeeksi tunnustit syntisi? Kenties viikko, vai kuukausi? Eikö meidän tässä kohtaa tulisikin säikähtää! Sillä vain ”JOS me tunnustamme syntimme, on Hän uskollinen ja vanhurskas, niin että Hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä”. On myös muistettava, että ”jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme Hänet valhettelijaksi, ja Hänen sanansa ei ole meissä” (1Joh 1:9-10). Pietari tuo esille ensimmäisen kirjeensä toisessa jakeessa jotakin hyvin huomionarvoista. Hän kirjoittaa uskoville, että heidät on valittu Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen, Hänen verellänsä vihmottaviksi. Pysähtykäämme tämän äärelle! Tiedämme, että juuri Jeesuksen veren kautta meillä on syntien anteeksianto. Mitä varten veri sitten on? Se on vihmottavaksi—jatkuvasti! Aivan kuin auto on tehty ajettavaksi, ruoka syötäväksi, juoma juotavaksi—aivan samalla tavoin veri on tehty vihmottavaksi!

On paljon voimakkaampaa tunnustaa, kuin vain pyytää anteeksi. Pieni lapsi voi esimerkiksi oppia pyytämään anteeksi, vain välttääkseen rangaistuksen tai päästäkseen väistämään tilanteen. Anteeksipyyntöön ei välttämättä liity katumusta. Kun tunnustamme syntimme, myönnämme samalla tehneemme väärin. Myönnämme, että olemme tarvitsevia. Synti riippuu meissä kiinni, eikä meillä aina ole voimaa vastustaa sitä. Tarvitsemme Jumalalta armoa ja voimaa taisteluun sitä vastaan! Tunnustaminen on siis samalla oman asemansa tunnistamista. Saamme luottavaisina, Jeesuksen veren kautta käydä armon valtaistuimen eteen, tulla puhdistetuiksi ja jatkaa taas eteenpäin! Olkaamme kuitenkin viisaita myös tunnustamisessa. Tässä ei ole kyse mistään hengellisestä strip teasesta. Meidän ei tarvitse kaivamalla kaivaa sisintämme, jos sieltä nyt vielä sattuisi löytymään jotakin tunnustettavaa. Jos me vaellamme valossa, niin Pyhä Henki kyllä paljastaa sisältämme synnin ja niin voimme tunnustaa. Olkaamme myös viisaita siinä, kenelle tunnustamme. Miehen ei ole viisasta tunnustaa seksuaalisen alueen syntejä ikinä naiselle, tai toisinpäin! Syntiä ei myöskään tarvitse tunnustaa sekä äidille, anopille, appiukolle, veljelle, siskolle, pastorille ja vahtimestarille. Riittää, että tunnustaa yhdelle uskovalle, jonka tietää olevan vaelluksessaan vakaa ja luotettava. Kun me tunnustamme, on Hän uskollinen ja vanhurskas.. emme siis tarvitse katumusharjoitteita tai itsemme ruoskimisia varmistaaksemme anteeksiantoa—tällöinhän luottaisimme anteeksiannon perustuvan ainakin osittain johonkin sellaiseen, mitä me voimme tehdä! Välttäkäämme siis äärilaitoja—älkäämme jättäkö syntejä tunnustamatta sillä se johtaisi paatumukseen! Älkäämme myöskään kaivelko sisintämme, vaan luottakaamme siihen, että Jumala kyllä paljastaa synnin meistä. Meidän tehtävämme on vain olla uskollisia tunnustamisessa ja parannuksen teossa kun Hän sen tekee. ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi” (Jes 1:18). ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte..” (Jaak 5:16). Tunnustaminen ei ole suoritus tai toimitus. Verratkaamme keskenämme sydämen katumattomuutta ja sydämen pohjasta nousevaa katumusta. Älkäämme tunnustako, että olemme kironneet jotakuta, vaan että meissä asuu taipumus kirota—tarvitsemme Jumalan muuttavaa kosketusta sisimpäämme!

Tämä on se sanoma, jota uskovien on joka aika tarvinnut kuulla! Myös tässä ajassa tarvitsemme armon kokonaisvaltaista ymmärtämistä ja sen vaikutuksien kokemista! Kaikki tänäpäivänä tapahtuva liikehdintä ei nimittäin käsitä uskon vaikutusta vaellukseemme. Uskon ei tulisi ikinä johtaa itsekeskeisyyteen—biletykseen laivalla! Uskomme todeksi eläminen on sitä, että pidämme evankeliumia esillä sanoin ja teoin. Älkäämme myöskään unohtako pitää huolta toisistamme! Sodoman syntihän oli huoleton lepo ja leivän yltäkylläisyys? Onko meillä kaapeissamme ylimääräistä? Entä mihin käytämme rahamme? Itseemmekö lähinnä? Rakennammeko hienoja huvipursia, joilla voisimme juhlia ikään kuin jo olisimme taivaassa vai varustammeko noita pieniä kalastusaluksia, joiden toiminnasta kukaan ei voi saada kunniaa paitsi Jumala? Jeesus sanoo: ”Katso, Minä tulen pian”, ja jokaisen meidän on ilmestyttävä kerran Jeesuksen tuomioistuimen eteen.. ja ”kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on..” (1Kor 3:13).

Lopuksi vielä, tuleeko meidän kokoontua yhteen anomaan itsellemme lisää, vai tulisiko se tehdä kammioissa? Mikä merkitys on yhteisellä kokoontumisellamme?

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti näkyy sivulla, kun kirjoittaja on hyväksynyt sen. Nimesi ja kommenttisi tallennetaan tätä varten (tietosuoja).