Outoa ylistämistä
Satuin vastikään kuulemaan oudon opetuksen eräässä seurakunnassa, minkä tilaisuudessa olin käymässä. Tapahtunutta pähkäillessäni johdatuin pohtimaan Hesekielin kirjan lukua 13.
Koin Jumalan puhuneen minulle että, kun, ja jos valheherätys tulee, on sen johdossa naisia, tai naisellisia (lue tunteidensa vallassa vahvasti olevia) miehiä, jotka menevät hurmoksiin oman sydämensä voimasta. (Hes 13:17) Ymmäärsin, ette se tulee olemaan sielullisuuden herätys. Jumalan palvomisen ja ylistämisen sijaan tässä liikehdinnässä korotetaan itseä ja ylistetään omaa ylistämistä. Hiljalleen tapahtuu niin, ettei Jeesus enää olekaan keskipiste kaikessa, eivätkä uskovat ristin varjossa.
Katkelma opetuksesta, jonka kuulin, havainnollistakoon hieman tätä: ”Kiitos että Isä olet MEIDÄN ylistyksemme arvoinen.” Huomaamaton lukija saattaisi tässä kohden ihmeissään kysyä, mitä kyseisessä lausahduksessa on vialla. Lause kuitenkin korottaa meidät joksikin Jumalaa suuremmaksi, sillä se sanoo että MEIDÄN ylistyksemme on valtavan suurta ja ihmeellistä. –Kuinka ihanaa, että Jumala on yhtä suuri kuin me, niin että Hän on arvollinen saamaan ylistyksemme. Ikään kuin ihminen olisi maailman napa! Meidän tulisi sanoa ennemmin: ’Isä, olet niin Pyhä ja arvollinen että Sinulle kuuluu kaikki ylistys ja kunnia. Vaikka elämäni joka hetki ylistäisin ja palvoisin sinua Hengessä ja Totuudessa, olisin minä vain ansioton palvelija. ”Sillä Hänestä, Hänen kauttansa ja Häntä varten on kaikki; Hänelle kunnia iankaikkisesti” (Room 11:36). Koska ”Hänen nimensä on korotettu yli kaiken kiitoksen ja ylistyksen” (Neh 9:5), sanotaan myös: ”jos olet vanhurskas, mitä sillä Hänelle annat, tahi ottaako Hän mitään sinun kädestäsi?” (Job 35:7). Raamattu sanoo myös: ”joka itsensä korottaa, se alennetaan.” Koska seurakunta on unohtanut uudistua mieleltänsä päivittäin Jumalan Sanan kautta, on maailman henki, muun muassa humanismin kautta, päässyt vaikuttamaan vahvasti mieliimme. Monesti ajattelussamme olemme tehneet ihmisestä kaiken mitan. Tämä ei ole Jumalalle otollista.
Tämä tuleva valheherätys tulee olemaan myös rakkauden sanoma; sielullisen rakkauden, eikä kenenkään tarvitse jäädä ulkopuolelle. Ylistys kuuluu jokaiselle. Parannuksen tekoa; sen välttämättömyyttä ei saarnata, sillä kenenkään mieltä ei haluta pahoittaa. Näin ylistys lakkaa olemasta Jumalan ylistämistä ja muuttuu ylistyksen ylistämiseksi. Toimitaan ”suvaitsevaisuuden hengessä.” Jokaiselle syntiselle on tarjolla pelastus Isän tykönä, sillä ei Hän halua, että yksikään hukkuisi. Armon valtakuntaan ei ole olemassa kuitenkaan oikotietä! Jeesus on ainoa Tie, Totuus ja Elämä!
Varokaamme halventamasta Jumalan Pyhyyttä, todellista Armoa ja puhdasta rakkautta, jolla Hän rakastaa totuudessa. Ottakaamme varteen Raamatun varoitukset kuinka: Kansa joutuu häviöön, sillä se on taitoa vailla. Toinen käännös sanoo: ”kansani hukkuu tiedon puutokseen” (Hoos 4:6). Ei ole Jumalan tuntemista, ainoastaan uhria (Hoos 6:6). Kuuliaisuus, ei uhri, on oikea jumalanpalvelus (Ps. 50). Totiset palvojat, joita Jumala etsii, ne eivät palvo vain hengessä vaan Hengessä ja totuudessa. Jumalamme haluaa oikeutta salatuimpaan saakka!
On ihanaa, kun Jumala puhuu meille, myös monien näkyjen ja ihmeiden kautta. On kuitenkin paha, kun näkyjä nähdään, ja niiden kaikkien oletetaan automaattisesti olevan Jumalasta. Ei sanota: koetelkaa kaikki, ja pitäkää se, mikä hyvää on. Sama asenne heijastuu läpi monesti myös rukouksissa, joita rukoillaan esimerkiksi ennen saarnoja. Oletetaan varmasti Jumalan aina puhuvan. Ikään kuin puhujanpönttöön astuja olisi aina aivan varmasti Jumalan voitelussa. Tämä on vääränlaista luottamusta, johon Raamattu ei kehoita. Tuntuu, että taustalla on hieman joulupukkimainen kuva Jumalasta. Me sanomme, ja Hän tekee, Hän antaa. Ikään kuin Jumala juoksisi meidän perässämme siunaamassa kaiken, mitä ikinä teemme.
Missä on nöyryys? Missä Jumalanpelko? ”Jos Minä olen Isä, missä on Minun kunnioitukseni? Ja jos Minä olen Herra, missä on Minun pelkoni? sanoo Herra Sebaot teille, te papit, jotka pidätte halpana Minun nimeni” (Mal 1:6). Eikö tämä asenteemme ja ihmiskeskeisyytemme olekin juuri saastutettua leipää, jota kannetaan Herran alttarille? (Mal 1:7) Emme voi palvoa tai ylistää Jumalaa, ellei sydämemme ole oikeassa asennossa Häntä kohden. Ellei Kristuksen veri ole pessyt puhtaaksi syntejämme, ei ole olemassa pääsyä Isän läsnäoloon. Hänen silmänsä ovat puhtaat, niin ettei Hän voi katsoa pahaa, tai turmiota (Hab. 1:13) Älkäämme murehduttako Jumalan Pyhää Henkeä!
”Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: ”Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen? se on: tuomaan Kristusta alas..” –Oikeanlainen usko antaa Jumalan tehdä työn. Emme voi omilla pyrkimyksillämme, emmekä oikeanlaisella jumalanpalveluskaavalla, oikein lausutuilla sanoilla, savukoneella; tunnelmaa luomalla, asettamalla kaiken inhimillisesti ajateltuna kohdalleen, saada Jumalaa tulemaan alas taivaasta. Se on; toimimaan keskellämme, täyttämään meitä Hengellään. Olisi hulluutta ajatella että Jumala toimisi meidän vuoksemme. Kaikki vanhurskautemme on kuin likainen rätti Hänen edessään. Hän vaikuttaa kaiken oman tahtonsa mielisuosion mukaan. Hän, Jumala, tekee mitä tahtoo. Sen, mitä Hän tekee, Hän tekee oman Pyhän nimensä tähden (Hes 36:24).
Mainitsemassani kokouksessa yritettiin sielullisella ”pumppaamisella” saada yleisö mukaan ylistämiseen, ikään kuin saattaa heidät näin oikeille aaltopituuksille. Jos jotakin aaltopituuksia saavutettiin, olivat ne vain sielullisuuden aaltoja, jotka tuskin löivät Jumalan läsnäolon rannoille.. Ylistyksen kohteesta, Kaikkivaltiaasta Herrastamme jolle kaikki ylistys kuuluu, ei juuri puhuttu mitään. Ylistys esitettiin kuin jonkinlaisena virtana, johon voimme päästä tai tarttua ja saada itsellemme siunausta, sillä MEIDÄN ylistyksemme on niin valtavaa. Olin kokenut koko puheen enemmän tai vähemmän hypnoottisena ja outona; en osannut määrittää tarkemmin, mikä oli se mitä aistin, mutta jälkeenpäin koin vahvasti että kyseessä oli todella vahva sielullisuus. Koko yleisö kehotettiin lopussa seisomaan ja nostamaan kätensä ilmaan ja yhtymään tähän outoon ylistykseen. (Huom, ei ole väärin kehoittaa nousemaan toisia Jumalaa ylistämään; sodassakin täytyy jonkun antaa hyökkäyskäsky.) Ylistyslaulujen sanatkin kertoivat paljon; niissä laulettiin siitä kuinka me laulamme. Laulettiin itsestämme. Laulut olivat siis sielullisia; niissä oli suuri tunnelataus, mutta hengen ne jättivät ainakin minussa kylmäksi. (Huom, sielulliset laulut eivät ole itsessään pahoja, joskus nekin ovat aivan paikallaan, mutta Jumalan palvontaan ne eivät meitä johdata.)
”Te ette ole nousseet muurin aukkoihin, ettekä korjanneet muuria Israelin heimon ympärillä, että se kestäisi sodassa, Herran päivänä” (Hes 13:5). Se, mitä tapahtui, ja se mitä valheherätyksessä tulee tapahtumaan, on tunnemyllyä, eikä se rakenna, ei valmista kestämään koetuksia. Tunnekokemusten perässä juostessa ei ehdi rakentumaan uskossa; Jumalan todellisessa tuntemisessa joka avautuu vain uhraamalla aikaa, viipymällä omassa kammiossaan ja lukemalla Sanaa. Harvemmin kuulee kehoitettavan ihmisiä kilvoittelemaan syvemmälle pyhityselämässä. Eikö kristikunta enää viitsi uhrata omastaan, eikö se pidä kaikkea turhana Kristuksen tuntemisen rinnalla? Kysymys kuuluu vain: mitä me saamme? Sen sijaan, että se olisi: miten voisin palvella Jumalaa ja uhrata elämäni? ”Haluan seurata Jeesusta, vaikka se maksaisi koko elämäni.”
On paljon puhetta itsestä, kokemuksista ja ihmeistä, mutta Jumalan Sanaa harvemmin opetetaan syvällisesti. Usko kuitenkin tulee vain kuulemisesta, ja kuuleminen Jumalan Sanan kautta. Ei ole muuta tietä. Ne rakennelmat, joita sielullisuudella rakennetaan, eivät ole kestäviä, eivätkä voikaan olla. Ne ovat vain ikään kuin valkoiseksi kalkittu seinä, joka pian kaatuu. Kyseisessä tilaisuudessa, jossa olin, puhuja perusteli opetuksensa sillä, mitä Jumala oli hänen mukaansa tehnyt joidenkin kristittyjen julkkisten kautta, (Maailmanlaajuisesti tunnetut ylistyksenjohtajat yms) sen sijaan, että olisi kertonut, mitä Raamattu sanoo ylistämisestä tai Jumalasta. Puhuttiin ylistämisestä; uhrista, muttei kuuliaisuudesta, tottelemattomuudesta tai todellisesta anteeksiannosta. (Huom, mistä ylistyksemme nousee? ”Joka on saanut anteeksi paljon, rakastaa paljon.” Meitä ei voi todella rohkaista ylistämään se, mitä kuulemme joistakin ihmeellisistä ylistyksenjohtajista ja heidän teoistaan. Se voi korkeintaan saada meidät tavoittelemaan ulkoista samankaltaisuutta eli matkimista sisimpämme jäädessä kuitenkin kylmäksi. Aito intohimo Jumalaa kohden, ja siten myös aito, syvä palvonta voi nousta ainoastaan oman turmeltuneisuuden, Jumalan armon rikkauden ja anteeksiannon, ja uudesti syntymisen ihmeen syvemmän ymmärtämisen kautta.)
Tilausuudessa ei puhuttu Jumalasta; siitä kuka Hän todella on, vaikka Jumala itse sanoo haluavansa Hänen tuntemustansa, laupeutta sekä kuuliaisuutta, ennemmin kuin uhria. (Hoos 6:6, Ps. 50) Tie Jumalan luo käy ainoastaan ristin kautta; muuta perustusta ei voida laskea kuin se, mikä on jo laskettu. Ylistäen me Jumalan omat tietenkin lähestymme Häntä, mutta aina kulkien ikään kuin ristin kautta; emme voi tulla alttarille uhraamaan, jos meillä on jotakin tunnollamme. Jumala ei katsonut Kainin uhrin puoleen, sillä tämä ei tuonut sitä uskossa.
Opetuksessa ei kehotettu parannuksen tekoon, vaan sanottiin ikään kuin ”rauha, rauha, vaikka rauhaa ei ole.” (Hes 13:10) Ihmisten ylle julistettiin väärää varmuutta, tai niin siis saattoi tapahtua, mikäli kuulijakunnassa oli uskosta osattomia. Tämä tilanne useimmiten on! Opetus oli, että kuka vain voi ylistää Jumalaa. Raamattu kuitenkin kertoo, että Jumalattomalle Jumala sanoo: ”Mikä sinä olet puhumaan minun käskyistäni ja ottamaan minun liittoni suuhusi? (Ps. 50:16) Jumala on Pyhä, eikä Hänen läsnäoloonsa voi tulla mitään epäpuhdasta tai saastaista. Tämän vuoksi voimme ainoastaan Jeesuksen veren turvin lähestyä Isäämme. Opetus halvensi Jumalaa sillä se maalasi mieliimme kuvan jumalasta, joka on ikään kuin me. Olemalla ”hyvä ihminen” kelpaat. Jumala kuitenkin sanoo: ”Luuletko, että minä olen sinun kaltaisesi? (Ps.50:21) Kuinka erehdymmekään, kun pidämme ihmistä kaiken mittana! Ajattelemme olevamme hyviä, sillä vertaamme itseämme Hitleriin tai Staliniin. Kuitenkin, kelvataksemme Jumalalle, voidaksemme tulla Hänen tykönsä, meidän tulee olla puhtaita ja täydellisiä, niin kuin Hän on Puhdas ja Täydellinen. Tämänvuoksi ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla Hänen eteensä Jeesuksen kuolemaan haudattuna, Hänen verellään pestynä sekä Hänen täydelliseen vaellukseensa kätkettynä. Isä kohteli Poikaansa ristillä oikeudenmukaisesti; Hän sai kohtelun, joka olisi kuulunut meille. Meitä omiaan Isä taas kohtelee, kuten olisimme elämämme joka hetki eläneet kuten Jeesus. Kuinka valtavaa! Kuinka syvää kunnioitusta ja ylistystä herättävää! Miten voisimme edes harkita pitävämme jotakin itsellämme ja olla täysin antautumatta Hänelle, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan! Halleluuja!
Jatkakaamme kuitenkin vielä hieman Raamatun kohtien läpikäymistä: Pyhä Kirja on selkeä siinä, etteivät Jumalan silmät voi katsella pahaa (Hab 1:13). Jumalattomien uhri on Herralle kauhistus (Snl 15:8, Jes 1:11).
Jumalaton siis hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin Hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä Hänellä on paljon anteeksiantamusta (Jes 55:7) Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Nöyrtykää siis Herran eteen, niin Hän ajallaan teidät korottaa! Aamen.